Tuo iskelmä
kertoo paljon siitä, kuinka meitä on opetettu suhtautumaan kokemukseen,
muistoon ja ahdistukseen. Häpeän pelko on syvimmille juurtuneita ongelmia
vuorovaikutuksessa ja yhteisön vallan käytössä. Olen saanut tuta sen niin
monessa paikassa, että alan uskoa siihen. Ja tullut siihen tulokseen, että se
on osittain opetettua, niin kulttuurin, kirkon kuin yhteiskunnankin taholta. Se
on dogmi, mikä on suljettu niin pyhäksi, ettei siihen saisi koskea. Se on
hierarkkista vallan käyttöä.
Tämä oppi
opettaa sen, ettei yksilö kanna enää vastuuta teoistaan, jos tekee rikoksia, vaan
siitä tulleen häpeän hän siirtää toisen harteille. Koska uskon Jeesus tarinassa
enemmän siihen, että hän oli opettaja, tutkin hänen sanojaan opin kautta. Mutta
maailman valta demokratioiden ja diktatuurien kautta on tukenut enemmän
hallinnallista valtaa käyttäviä ihmisiä.
Kun
hallinnallisen tyylin ihmiset vallanhimossaan suhtautuvat asioihin, he tekevät
päätöksiä toisten puolesta, tulkitsevat heitä ja määrittävät heidän ajatukset,
usein toiseksi kuin ne ovat. Ehkä Jeesuksen oppia sovituksesta voisikin
lähestyä sovittelijan roolin kautta, hän tuli auttamaan, mutta ei kantamaan
syntejämme. Synnin kantamisessa on juuri yhteys häpeään, josta tulee ahdistusta
ihmiselle. Ja tämä ahdistus auttaa ihmistä rehellisyyteen. Joskus joku sanoi
minulle, että Jumala ei uhrannut. Siis jos palaamme Jumalaan ja siinä
uskollisuuteen, yhteydenpito auttaa kohtaamaan omaa itseä, ja synnin kantaminen
tulee helpommaksi, ahdistus avaa tien oppimisen kautta itsetuntemukseen. Näin
ollen ihmiselle tulee kyky tunnustaa omaa heikkouttaan, omaa syntisyyttään ja
se vapauttaa meitä, ei tarvitse lukkiutua äärettömään virheettömyyden,
vilpittömyyden ja pyhän asemaan Jumalana, vaan voi olla ihminen, jolla on lupa
olla erehtyväinen. Kun Jeesus on sovittelija, se on kuin työ, jossa ilman
vallan ja hallitsemisen tarvetta ratkotaan asioita oppien, eikä syyllisyyttä ja
häpeää siirretä toisen kannettavaksi. Jeesus ei siis tule oppimisen
näkökulmasta synninkantajaksi, vaan synnistä vapauttajaksi opillaan Jumalasta,
johon hän ohjaa ensimmäisen käskyn velvoittavuudessa.
Olen nähnyt
ja oppinut, ettei käytäntö toimi niin kuin opetetaan. Salailu on merkki juuri
siitä, että emme kohtaa itseämme syntisenä. Suljemme jonkin meistä synnin ja
häpeän kantajaksi ja salaamme häneltä asioita, ettei hän paljastaisi
uhraamista, suojellaan valhetta yhteisövoimalla luomalla valhetarinaa, me emme
tunnusta. Anteeksipyyntö/anto on vain silmänlumetta, mutta todellisuudessa ja
realismissa uhraamista tehdään koko ajan syrjimällä ja sulkemalla ihminen pois
yhteisöstä ja lisäten siihen kiduttamista, ettei ihmisellä olisi voimaa
vastustaa.
Rehellisyydessä syytetään ihmistä puuttumisesta, ettei asiat vain
tulisi todellisina esiin, valhe on kauniimpaa ja mukavampaa. Ja en ole sitä
mieltä, että omallatunnolla pitää piinata. Jos ihmisellä on liian vahva syyllisyydentunto,
se voi ahdistaa liikaa, silloin armo on tarpeen. Asialla on kuitenkin toinen puoli,
ihminen pääsee pakenemaan itseään, tekojaan ja vastuutaan ja ylimielisesti
nauttii vain omasta elämästään huippunautintoja etsien ja antaa
välinpitämättömyyden rehottaa toisista välittämättä. Uskon, että jos vaikka
kerran saisi puhua asiaa rehellisesti ja selvittää sen, sovitella, kuten Jeesus
opetti. Käytännössä olen todennut, että nämä taidot ovat puutteellisia.
Käsittely jää ahdistuksen tasolle, jossa ahdistunein uhrataan ja valhe jää
elämään tarinana. Muistan opiskeluajoilta, kuinka tämä asia esti oppimista, kun
ei ollut kykyä vielä käsitellä asiaa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti