NE VAHVAT JA HEIKOT

Kun ajattelen, että olisi olemassa heikkoja ja vahvoja, minusta tuntuu, että se on vasta asenne, ei totta, meissä on molempaa. Jossain twiittikeskustelussa otettiin kantaa siihen, onko ihminen synnynnäisesti paha. Joskus johtava asiantuntijamme, psykiatrimme Lauerma sanoi, että on. Tiedämme Leinon runon ”Paha ei ole kenkään ihminen”. Kun nuoruudessa jouduin kovan väkivallan alle, opin omasta kehostani muutoksen ruumiiksi, eli ettei persoonallisuus saanut toimia, oli vain ruumis, mikä toteutti sen, mitä oli oppinut, kävelyä, siivousta, ruuanlaittoa, vain perusasioita. Tällöin koin sellaisen ilmiön ruumissa, että se kehitti ikään kuin kannibaalia syöden päällensä muiden ihmisten kuvia, lisäten muiden kuvia kuin takkia päälle, kuten äiti, eli taannuin kolmen vuoden tasolla ja matkin, mutta siinä ei ollut tavoitetta, muistista tippui koko ajan asioita.

Tuosta edm. olen päätellyt, että jos olisin joutunut jatkamaan tuota liikaa ja kauan, se olisi tullut siihen pisteeseen, että olisin syönyt ja tappanut toisia. Siksi olenkin tuosta synnynnäisestä pahuudesta sitä mieltä, että se on opittua ja kohtelusta sekä mahdollisuudesta riippuvaista ja psyykkisestä tai fyysisestä puolustuksesta kehittynyttä. Kaikilla on omanlaiset yksilölliset lähtökohtansa kehossa, joko nopeammin, irtaantuen, oppien tai hitaasti. Väkivallan alla mieli alkaa lohkomaan ja ehkä tämä jatkuva lohkominen aiheuttaa sen, että alkaa lohkoa/halkoa lopulta ympäristöään, jakautuu äärimmilleen viedyn aistikäyttäytymisen mukaan. Siten jakaminenkin on eri lähteissään erilaista, tunteiden jakaminen, kokemus, jossa voi syntyä ymmärrystä jne. Oppimisintoisuuteni oli suoja minulle, kun ihanteet eivät toteutuneet, aggressioita syntyi ja siitä taas taistelutahtoa.

Itselleni vuorovaikutus ja puhumisen kautta ymmärryksen synnyttäminen on ollut ihanne. Mutta se on mahdottomuus, jos toinen ihminen ei suostu puhumaan ja vastaamaan ajatuksiin eikä tunteisiin, kun ei arvosta toista vaan on valmis tuomitsemaan, asenteella, tuo on sellainen. Mielen murtumisen seurauksena huomasin, että asenne sen kohdanneita kohtaan johti siihen, että murtunutta ei kuunneltu, ajateltiin valmiiksi hänen tunteet ja ajatukset ja ilmoitettiin että hän havaitsee väärin. Usein myös ongelmia tuotti se, että mielenterveyden murtuminen sekoitettiin älykkyyteen. Minua on suojellut ainoastaan unet, joissa olen voinut käsitellä asioita, mutta ne eivät ole todellisuutta, ne voivat tuoda helpotusta kokemukseen ja myös keholliseen hyvinvointiin, kun ahdistus ei estä verenkiertoa optimaalisesti ja aineenvaihduntaa. Voin siis iloita siitä, että mieli antaa minulle armoa.

Tässä voi kysyä, kuka käyttää vahvuutta heikompaa kohtaan sulkemalla mahdollisuudet vaikuttaa.

Autoritäärisen yhteisön diktatuurinen johtaminen johtaa siihen, että esim. kokouksessa johdettu tietynlainen näkemys lukitsee ja vaatii keskittymään ja kun päästään sieltä ulos, pulpahtaa vapaalla puheripuli valloilleen. Keskittyminen on siis tietyllä tavalla ongelmallinen lukitsemalla ja estämällä ajattelua, jopa oppimista vuorovaikutuksessa ja tuottaa vapauteen tullessa villiä mielikuvitusta. Tutkisin mielelläni tästä pelon ilmapiiristä syntyvää mielen jakautumista kohtelusta johtuvana. Näin opiskeluharjoituksissa dementoituneilla monta kertaa sen, kuinka teot oli hätätilanteissa edestakaista sahausta tehdyssä asiassa, kenkä pois, kenkä jalkaan jne. Oliko mieli oppinut sen pelon kautta keskittyen, sen ollessa vain kuulo- ja näköaistiin fokusoituma kehollisesti, mikä esim. itselläni tuotti verenkierron estymisen? Mutta lääketiede tutkii näitä enemmän niin, että minuus on olemassa ja ajatukset kulkevat synapsien kautta aivoissa, tahdon ja halun valitsemana, ei ääreisrasituksena pelon kautta, jossa aistien ja sitä kautta mielen ominaisuus tulee esiin pelon ja luottamuksen välisenä siirtyminä.

Itsevarmuus näyttäisi osittain vaikuttavan siten, että uskotaan ihmisen olevan vahva. Itsestäni on voitu saada sellainen kuva, koska olen ollut tietoon luottava ja toisaalta vakava naama, kun ei pelkojen ja julmien rangaistusten vuoksi voinut luottaa, mitä rangaistuksia seuraisi, jos ilmaisi itseään ja niitä todella seurasi. Tuomiovalta oli julmaa vallan kautta. Osittain takana on varmasti myös kateus. Pelon ilmapiiri taas johtaa siihen, että luottamusta on etsittävä itsestä ja se tuo itsevarmuutta.

Kreikkalaisten hybris käsityksessä on ongelmia, ettei toista osapuolta kuulla. Kun itseäni syytettiin saatanaksi ja suutuin, se oli ainoastaan minun ylimielisyyttä, minkä vuoksi suljettiin ulos yhteisöstä. Vuorovaikutuksessa juuri ylivallan antaminen toiselle toiseen nähden tuottaa ongelman, jossa eriarvoisuus vie toisen tarkkailuun ja yläpuolelle asettumiseen ja ihmiset joutuvat rooliin, eikä aitoa kohtaamista synny. Tämä oli päiväkodissa perusrakenteena, hierarkkinen ratkaisu johtamisessa.

Hybris, Wikipedian määritelmää.

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.