Mitkään
ympäristötekijät eivät auta ihmistä keskittymään ja saamaan mielenrauhaa, jos
ihmiselle tehdään väkivaltaa, ja aivot juoksevat omaan tahtiin. Tällöin psyyken
puolustus nostaa aivotoiminnan ylipaineiseksi, jota ihminen ei enää hallitse,
eikä saa ajatuksiaan kokoon, loogisesti ajatellen, ei tunteilla, eikä mielellä.
Väkivallan jälkeinen hoito on äärimmäisen vaativaa. Monet psykiatrit sanovat,
että raiskaus on niin vaurioittavaa, ettei siitä välttämättä selviä. Otetaanko riittävästi
huomioon se, että ihmisen psyyke ei ole aina itsesyntyistä, osa aggressiosta
voi syntyä omien tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta ei ole viisasta unohtaa
täysin, mitä ympäristö tekee. Itselleni pääosan elämästäni on ahdistukseen asti
aggressioiden saattelemana tuonut ympäristön väkivalta. Mutta olenkin
maailmasta, jossa tavoitteita ei ollut alun alkaen mahdollista saada, ja
intohimoni oli opiskelu, ja köyhyyden vuoksi lapsuudessa mahdotonta, en ollut
oppinut tavoitteiden asetteluun ja ehkä sitten sen puutteen vuoksi myöhemmin siitä
tulikin erittäin vahva.
Parempi
olisi keskittyä opettamaan kunnioitusta ja väkivallattomuutta, kuin ympäristön
hiljaisuutta ja/tai taiteen voimia, mikä ei suinkaan ole tarpeetonta ja voi
helpottaa. Jokseenkin ongelmana on uskomus ihmisen pahuuteen loputtomana suona,
josta ei päästä eroon. Carl Jung on sanonut, että katse on johtavimpia
vaikuttajia ihmisen luottamuksen, turvallisuuden ja hyväksynnän löytämiseksi.
Voin allekirjoittaa tuon sillä äitini osasi tämän taidon kunnioituksen kautta,
mutta kaikkien kohdalla ei ole niin.
Ei aina ja
kaikille löydy kunnioituksen ja hyväksynnän katsetta, on vihan ja tuomitsemisen
katseita, viekkauden ja viettelyksen, vaativan ja alistavan, häpäisevän ja
syyllistävän, joissa muistoissa kontekstit ja merkitykset vaeltavat. Joskus
tuntuu siltä, että katse voi olla liian avoin ja vilpitön ja niin kunnioittava,
että häpeä vyöryy ihmisen kohtaamisessa toisen vyöhykkeelle, ja viaton
häpäistään, aitoutta ei uskalleta kohdata. Kuin olisi filosofisesti niin, että
ihmisessä on oltava ”pahuutta” eli minun käsityksessäni sitä, että minuus voisi
olla olemassa, ihmisen on vaikea katsoa liian syvälle, se on kuin upottava suo
mihin hukkuu. Kauniin ja vilpittömän katseen kohtasin noin 13 vuoden iässä
parhaimmillaan vieraassa henkilössä, kotitalouden opettajassa, ehkä häneen
liittyi äitiyden olemus arvostuksena, sillä hän oli raskaana viimeisillään.
Tutkielmassani
oli asetelma, jossa tutkittiin potilaiden lauseita, esiintyikö niissä tunteita,
olivatko ne toteavia, vai olivatko ne muuta kuin esitetty kuva oli tosiasiassa,
kun kuvat olivat heidän menneisyydestä. Sain kritiikkiä siitä, että tulokseksi
tuli muistin osalta sama kuin nk. normaalien ihmisten kohdalla, mutta minulla
ei ollut vertailevaa otantaa. Mielestäni se oli liian suuri vaatimus
opiskelijalta, sillä en ollut tutkija ja niinpä en saanut kovin imartelevaa
arvosanaa. Otaksuin, että ristiriidan valvojalle synnytti enemmän se, että
muisti toimi hyvin dementoituneilla ja se oli outoa.
Toisaalta tuo tutkielma
kertoo minun kehityksestäni, kun olin nuoruudessa menettänyt muistin, se vei
minut etsimään vastausta juuri muistin ongelmaan dementoituneilla ja taas se
johti mielen ominaisuuksien pohtimiseen intohimoisesti, mihin tutkielmassani
etsin vastauksia kirjallisuudesta.
Etsiminen
voi kertoa ihmisen tahdosta, kiinnostuksen viriämisestä, ja etsimisenä sitä
mihin oma kehitys johdattaa, tiedostomattakin, oma olotila kaipaa vastausta
omaan oloon. Se kertoo myös kehityksen tasosta, onko muistin olemus toteavaa
vai tunteiden esiintymää, vai tuoko mielikuvitus siihen harhaista kuvista
poikkeavaa havaitsemista ja ehkä tuo harha johdattaa mielikuvituksen kautta olennaisissa
muistoissa, josta voimavarat nousevat kantamaan historiasta, ja tunteet tulevat
näkyväksi. Kun ihminen tarkastelee asioita, hän voi ainoastaan todeta, havaita kuulo
ja/tai näkömuistin varassa, ilman omaa tahtoa ja tunteita, ilman
persoonallisuutta. Minulle muistaminen ei ole vielä tahdon tila, se voi olla
opittua toistoa, jossa vain katsomme muistia.
Vasta myöhäisessä keski-iässä opin nauttimaan hiljaisuudesta niin, että se tuotti iloa, ja psyyke ei enää terrorisoinut.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti