ANNA ARPISTEN HAAVOJEN OLLA

Tuo iskelmä kertoo paljon siitä, kuinka meitä on opetettu suhtautumaan kokemukseen, muistoon ja ahdistukseen. Häpeän pelko on syvimmille juurtuneita ongelmia vuorovaikutuksessa ja yhteisön vallan käytössä. Olen saanut tuta sen niin monessa paikassa, että alan uskoa siihen. Ja tullut siihen tulokseen, että se on osittain opetettua, niin kulttuurin, kirkon kuin yhteiskunnankin taholta. Se on dogmi, mikä on suljettu niin pyhäksi, ettei siihen saisi koskea. Se on hierarkkista vallan käyttöä.

Tämä oppi opettaa sen, ettei yksilö kanna enää vastuuta teoistaan, jos tekee rikoksia, vaan siitä tulleen häpeän hän siirtää toisen harteille. Koska uskon Jeesus tarinassa enemmän siihen, että hän oli opettaja, tutkin hänen sanojaan opin kautta. Mutta maailman valta demokratioiden ja diktatuurien kautta on tukenut enemmän hallinnallista valtaa käyttäviä ihmisiä.

Kun hallinnallisen tyylin ihmiset vallanhimossaan suhtautuvat asioihin, he tekevät päätöksiä toisten puolesta, tulkitsevat heitä ja määrittävät heidän ajatukset, usein toiseksi kuin ne ovat. Ehkä Jeesuksen oppia sovituksesta voisikin lähestyä sovittelijan roolin kautta, hän tuli auttamaan, mutta ei kantamaan syntejämme. Synnin kantamisessa on juuri yhteys häpeään, josta tulee ahdistusta ihmiselle. Ja tämä ahdistus auttaa ihmistä rehellisyyteen. Joskus joku sanoi minulle, että Jumala ei uhrannut. Siis jos palaamme Jumalaan ja siinä uskollisuuteen, yhteydenpito auttaa kohtaamaan omaa itseä, ja synnin kantaminen tulee helpommaksi, ahdistus avaa tien oppimisen kautta itsetuntemukseen. Näin ollen ihmiselle tulee kyky tunnustaa omaa heikkouttaan, omaa syntisyyttään ja se vapauttaa meitä, ei tarvitse lukkiutua äärettömään virheettömyyden, vilpittömyyden ja pyhän asemaan Jumalana, vaan voi olla ihminen, jolla on lupa olla erehtyväinen. Kun Jeesus on sovittelija, se on kuin työ, jossa ilman vallan ja hallitsemisen tarvetta ratkotaan asioita oppien, eikä syyllisyyttä ja häpeää siirretä toisen kannettavaksi. Jeesus ei siis tule oppimisen näkökulmasta synninkantajaksi, vaan synnistä vapauttajaksi opillaan Jumalasta, johon hän ohjaa ensimmäisen käskyn velvoittavuudessa.

Olen nähnyt ja oppinut, ettei käytäntö toimi niin kuin opetetaan. Salailu on merkki juuri siitä, että emme kohtaa itseämme syntisenä. Suljemme jonkin meistä synnin ja häpeän kantajaksi ja salaamme häneltä asioita, ettei hän paljastaisi uhraamista, suojellaan valhetta yhteisövoimalla luomalla valhetarinaa, me emme tunnusta. Anteeksipyyntö/anto on vain silmänlumetta, mutta todellisuudessa ja realismissa uhraamista tehdään koko ajan syrjimällä ja sulkemalla ihminen pois yhteisöstä ja lisäten siihen kiduttamista, ettei ihmisellä olisi voimaa vastustaa. 

Rehellisyydessä syytetään ihmistä puuttumisesta, ettei asiat vain tulisi todellisina esiin, valhe on kauniimpaa ja mukavampaa. Ja en ole sitä mieltä, että omallatunnolla pitää piinata. Jos ihmisellä on liian vahva syyllisyydentunto, se voi ahdistaa liikaa, silloin armo on tarpeen. Asialla on kuitenkin toinen puoli, ihminen pääsee pakenemaan itseään, tekojaan ja vastuutaan ja ylimielisesti nauttii vain omasta elämästään huippunautintoja etsien ja antaa välinpitämättömyyden rehottaa toisista välittämättä. Uskon, että jos vaikka kerran saisi puhua asiaa rehellisesti ja selvittää sen, sovitella, kuten Jeesus opetti. Käytännössä olen todennut, että nämä taidot ovat puutteellisia. Käsittely jää ahdistuksen tasolle, jossa ahdistunein uhrataan ja valhe jää elämään tarinana. Muistan opiskeluajoilta, kuinka tämä asia esti oppimista, kun ei ollut kykyä vielä käsitellä asiaa.

Raija