Äitinä tulee
onnelliseksi, kun lapsi alkaa luopua materian himosta ja tavaran haalimisesta.
Arvot alkavat siirtyä kohti henkisiä arvoja, ihmisen tarpeita, itsensä
löytämistä, ja toisen ihmisen tarpeellisuutta, alkaa rakkauden ymmärtäminen. Ei
materiassa mitään paha ole, se kuuluu elämään, mutta vanhempana vain huomaa,
miten vähän sitä tavaraa loppujen tarvitsee, niin vähällä tulee toimeen.
Vaatekaapissa on vaatteita, joita ei juuri käytä, samat vaatteet pyörivät
päällä. Lapsuudesta voi muistaa, kuinka vähän vaatteita oli, vanhemmat pitivät
samaa mekkoa vuosikausia.
Joskus
minusta tuntuu, että olen luopunut kaikesta.
Muistaakseni Tommy Hellsten on sanonut, mistä luovut, sen saat. Tuo
pitäisi kai ymmärtää siten, että tilalle tulee jotain arvokkaampaa, erilaista
ja parempaa. Kaikkein vaikein luopumiseni oli kun jouduin luopumaan rakkaudestani
parisuhteessa, omasta tahdosta, kun arvot olivat niin ristiriitaisia, että ne
rakensivat kuilun, jota ei enää voinut ylittää. Hän halusi, että lapset saavat
päähänsä hänen arvonsa, minä halusin, että lapset rakentaa omat arvonsa itse
ohjauksessa. Minua hän rakasti juuri persoonallisuuteni vuoksi, mutta miksi
hänen lapsiminänsä ei sallinut omille lapsille omaa persoonallisuutta. Ehkä hän
ihaili minussa sitä, mitä oli itse menettänyt, kykeni vasta rakastamaan sitä
aikuisuutta, joka tuli suhteesta, mutta ei vielä sisäistä lastaan.
Rakkaudessa
hyväksyntä on kaikkein oleellisinta, hyväksyä toinen sellaisena kuin se on. Jos
vuorovaikutus on sellaista, että on koko ajan korjaamassa toista, on kyse
enemmän rakkaudettomuudesta. Tehokas keino näyttää hyväksymättömyytensä on olla
noteeraamatta mitenkään toisen mielipidettä, ei tykkäyksiä, ei omaa mielipidettä,
vaan täydellinen hiljaisuus. Siinä osoitetaan että toinen on mitätön ja arvoton.
Joskus ajatukset ja vastaukset toisen ajatuksiin on erilaisia kuin kysyy, ja huomaa,
että henkilö vastaa enemmän odotuksiin, joita on kuvitellut olevan ilmassa.
Toisen ajatuksen kyseenalaistaminen on keino päästä valtaan, nostaa itsensä
toisen yläpuolelle, väheksymällä toisen ajatuksia. Kunnioittavassa suhteessa oman
mielipiteen kertominen ja toisen salliminen on näkyvissä, siinä avataan näkökulma
asiaan, siinä mahdollistuu kasvaminen.
Olen
luopunut niin paljosta, etten edes enää osaa luokitella niitä. Epätoivo on
pahimpia, kun huomaa, ettei merkitse toiselle mitään. Sitten vain luopuu, sillä
on turha mitään puhua, koska toinen yrittää vain kumota ajatuksen. Yhteiskuntarakenteellisesti
olen joutunut luopumaan koulutuksesta, ammatistani, pyhästä avioliitostani,
koskemattomuudestani, taloudellisesta turvasta, ruoasta, lääkkeistä. Tilalle
olen saanut henkistä iloa, mutta rakkaudesta luopuminen on ollut kaikkein raskainta.
Sainko siitä tilalle uuden rakkauden, sain ja sain, mutta en koskaan
hyväksyntää omana itsenäni, ja kysyn aina, onko se rakkautta. Loppujen lopuksi,
voin vain turvata Jumalan rakkauteen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti