LUOPUMISESTA

Äitinä tulee onnelliseksi, kun lapsi alkaa luopua materian himosta ja tavaran haalimisesta. Arvot alkavat siirtyä kohti henkisiä arvoja, ihmisen tarpeita, itsensä löytämistä, ja toisen ihmisen tarpeellisuutta, alkaa rakkauden ymmärtäminen. Ei materiassa mitään paha ole, se kuuluu elämään, mutta vanhempana vain huomaa, miten vähän sitä tavaraa loppujen tarvitsee, niin vähällä tulee toimeen. Vaatekaapissa on vaatteita, joita ei juuri käytä, samat vaatteet pyörivät päällä. Lapsuudesta voi muistaa, kuinka vähän vaatteita oli, vanhemmat pitivät samaa mekkoa vuosikausia.

Joskus minusta tuntuu, että olen luopunut kaikesta.  Muistaakseni Tommy Hellsten on sanonut, mistä luovut, sen saat. Tuo pitäisi kai ymmärtää siten, että tilalle tulee jotain arvokkaampaa, erilaista ja parempaa. Kaikkein vaikein luopumiseni oli kun jouduin luopumaan rakkaudestani parisuhteessa, omasta tahdosta, kun arvot olivat niin ristiriitaisia, että ne rakensivat kuilun, jota ei enää voinut ylittää. Hän halusi, että lapset saavat päähänsä hänen arvonsa, minä halusin, että lapset rakentaa omat arvonsa itse ohjauksessa. Minua hän rakasti juuri persoonallisuuteni vuoksi, mutta miksi hänen lapsiminänsä ei sallinut omille lapsille omaa persoonallisuutta. Ehkä hän ihaili minussa sitä, mitä oli itse menettänyt, kykeni vasta rakastamaan sitä aikuisuutta, joka tuli suhteesta, mutta ei vielä sisäistä lastaan.

Rakkaudessa hyväksyntä on kaikkein oleellisinta, hyväksyä toinen sellaisena kuin se on. Jos vuorovaikutus on sellaista, että on koko ajan korjaamassa toista, on kyse enemmän rakkaudettomuudesta. Tehokas keino näyttää hyväksymättömyytensä on olla noteeraamatta mitenkään toisen mielipidettä, ei tykkäyksiä, ei omaa mielipidettä, vaan täydellinen hiljaisuus. Siinä osoitetaan että toinen on mitätön ja arvoton. Joskus ajatukset ja vastaukset toisen ajatuksiin on erilaisia kuin kysyy, ja huomaa, että henkilö vastaa enemmän odotuksiin, joita on kuvitellut olevan ilmassa. Toisen ajatuksen kyseenalaistaminen on keino päästä valtaan, nostaa itsensä toisen yläpuolelle, väheksymällä toisen ajatuksia. Kunnioittavassa suhteessa oman mielipiteen kertominen ja toisen salliminen on näkyvissä, siinä avataan näkökulma asiaan, siinä mahdollistuu kasvaminen.

Olen luopunut niin paljosta, etten edes enää osaa luokitella niitä. Epätoivo on pahimpia, kun huomaa, ettei merkitse toiselle mitään. Sitten vain luopuu, sillä on turha mitään puhua, koska toinen yrittää vain kumota ajatuksen. Yhteiskuntarakenteellisesti olen joutunut luopumaan koulutuksesta, ammatistani, pyhästä avioliitostani, koskemattomuudestani, taloudellisesta turvasta, ruoasta, lääkkeistä. Tilalle olen saanut henkistä iloa, mutta rakkaudesta luopuminen on ollut kaikkein raskainta. Sainko siitä tilalle uuden rakkauden, sain ja sain, mutta en koskaan hyväksyntää omana itsenäni, ja kysyn aina, onko se rakkautta. Loppujen lopuksi, voin vain turvata Jumalan rakkauteen.

Raija