KUOLEMALLAKO UUDEKSI?

Inhoan tolkuttomia sanontoja, joita ei selitetä sen koommin, mihin ne viittaavat ja nojaavat, on vain uskottava suuren auktoriteetin sanomaa. Pääsääntöisesti nämä auktoriteetit ovat miehiä, joilla on valtaa ja valta-asema, kirjailijoita ja/tai usein tiedemiehiä. Ovat luoneet maailman itsensä näköiseksi. He ovat usein hyväosaisia valintojen suhteen, he ovat voineet valita. Niinpä tuo kuolemisen klisee onkin ihmisluonteen kuvaus, jossa itsekkyyttä karsitaan. Sen kliimas on turhien toiveiden tuhoaminen, ja tuon toiveen tuhoaa valta, joka syntyy yhteisötaistelujen kentällä parempiosaisten määritelmin. Vähäosaisten elämässä kuoleminen näyttää täysin toisenlaiselta. Hokema uuden syntymisestä kuoleman kautta, on valtaa, jossa yksilön oikeudet viedään tyystin uskottelemalla, että kaikesta on luovuttava. Minulle uuden syntymät ovat tulleet elämän synnystä ilon kokemisessa.

Elämä voi olla täynnä pieniä kuolemia, menetyksiä, joissa on menettänyt perusoikeuksia. Surullista on esimerkiksi nyt, kuinka on ilmitullut keksittyjä raiskaustapauksia (jos ne sitä ovatkaan), sillä raiskatun on tosi vaikea todistaa sen tapahtuneen. Raiskaajilla on usein vielä todistajat mukana, etteivät he ole tehneet mitään. Kun taas raiskatun elämä tuhoutuu useimmiten mielen osalta pahoin, ja koko elämä voi olla pilalla, on tuollainen leikki todella tuhoavaa.

Elämän arvoissa on lopullisesti menetettyjä asioita, arvoja joilla elämää voi pitää vireessä ja toimintakelpoisena. Sitten on maallisia arvoja, jotka nekin voi kirpaista pahasti menetettynä. Ihmisyysoikeuksien menetys tuhoaa mielen ja mielekkyyden elämästä, rikokset ihmisyyttä vastaan. Kun olin nuorehko nelikymppinen, heräsin tutkimaan elämääni. Koin menettäneeni sieluni, kun oli elettävä maallisten nautintojen tyydyttämänä, kehon hyvin/pahoinvoinnissa, että elämä olisi terveyttä, ja näytettävä siltä. Harrastin liikuntaa ja hyvää ravintoa masennuksen noustessa hallitsijaksi mieleen, mutta lääkärissä tarkkailtiin vain painoa, sainko kaikki vitamiinit, kaksikymmentä vuotta, ja minä luhistuin ihmisyydestäni. Kirjani ”Kuoleman kädet” kuvaa sitä, kun sielu ei saa olla, on vain ruumis.

Lapsuudessa menetin ravinnon, vaatetuksen ja koulutuksen, nuoruudessa rakkauden, työssä puheoikeuden, ihmisoikeudet, ihmisarvon, mieleni todistettiin väärin havaitsijaksi valheilla. Köyhyyden ymmärtää, mutta ei ihmisen pahuutta, jolla halutaan tuhota toinen ihminen valheilla ja ilkeydellä. Tuo pahuuden voima elää ja voi hyvin työpaikoilla monien kohdalla. Johtaminen on monissa paikoin päin helvettiä. Pienet kuolemat vievät elämänvoiman, sen jolla voi nousta katsomaan ylöspäin, uskoa ja toivoa, että jokin pieni välähdys toisi iloa. Minun ruumiini ei nouse ylös, siksi olen kerjäläinen lopun elämääni. En kerjäläinen siinä mielessä, että nöyristelisin, olen ylpeä elämästäni, joka on minulle annettu. Äitini opetti, että täytyy olla niin ylpeä elämästä, ettei myy sieluaan mille tahansa, nöyristele pahuuden alla.

Viimeinen huuto lamaantuneena on kiihko. Kiusattuna, häväistynä, pilkattuna ja ivattuna nousee vielä suuttumuksena kiihko, ei enää sanoja, ei voimaa eikä uhoa. Kauan lamaantuneena olleena ei mikään nouse enää kuolleista, ei edes kiihko. Ja ne puhuvat itsekkyydestä, jos eväänsä heilauttaa. Näitä oppeja kerrotaan mediassa, joka palvoo yksinkertaisia hokemia. Minulle on annettu kuolema, vieläkö ruumis on noustava ylös, että voisi uudistua. Ei elävä kuollut voi elää.

Raija