KEINOTODELLISUUDESSA

Pari päivää sitten kuuntelin tutkimuksesta, jossa haettiin internetille ihmisen kasvoja. Näkemyksen mukaan emme kommunikoidessamme esim. twitterissa kokisi toisen ilmeitä ja eleitä, siis saisi vuorovaikutusta toisistamme. Sehän on tuiki tärkeää, että välittäisimme toisistamme, siis että syntyneet tunteet aiheuttaisivat meissä reaktion ja tapahtuma synnyttäisi sitoutumista toiseen, ehkä empatiaakin. Tällöin olisimme kuin osa suurta kertomusta, kuulisimme toista ja näkisimme miten hän reagoi meihin.

Kun elämme keinotodellisuudessa kasvottomina, ainakin osa meidän tunnereaktioista jää syntymättä. Ainakin itse koen kyllä jo sanojen kautta tunteita. Tutkija sanoikin, että eihän se ole sen kummempaa kuin kirjan lukeminen, siellä myös seikkailee fiktiiviset henkilöt, joiden tarina kiehtoo.

Ovatko jotensakin aidompia kasvojen ilmeet ja eleet kuin sanojen kautta syntynyt kokemus? Itselläni oli pitkään hyvin herkässä pelon ilmeet, jotka aiheuttivat usein epäilyä, luuloja ja päälle käymistä. Vasta vapauduttuani peloista, koin että ihmiset eivät käyneet kimppuuni. Sitten eräs vanhus jo lausuikin, että olet niin herkkä ja avoin, että sieluun koskee. Toisaalta meillä on myös nk. microilmeet, joita emme huomaa tavallisessa kanssakäymisessä. Ilmeissämme on kuin onkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneet reaktiot, normi-ilmeet, ja taustalla omia ajatuksia sekä tunteita ilmentävät microilmeet.

On myös elämän tilanteita ettei ihminen kestä tunteiden jatkuvaa virtaa, pelot ovat liian vahvoja. Silloin on jäätävä tilaa levolle. Itselläni pelot olivat todella niin vahvoja, että tunsin aivojen tärisevän kipuillen ja lopulta ne jäykistyivät kiveksi, johon ei saanut yhteyttä. Ehkä juuri silloin olin vahvasti kasvojen ilmeisiin reagoiva, luin herkästi toisen aikeita, vaikka niitä ei aina ollutkaan.

Syntyykö face to face tilanteissa sitten paremmin luottamusta, ja miten valheet onnistuvat. Tutkimusten mukaan niin pahimmat sosiopaattiluonteet kuin psykopaattiluonteetkin ovat vakaimpia ja luotettavimpia, jolloin niin lääkärit kuin tuomarit menevät helposti heidän ansaansa, kun tarinat vielä usein kertovat odotettua totuutta. 

Kukapa ei muistaisi tilanteita, jolloin keskittyminen herpaantuu, kun tekee toista ja ajattelee toista.

Ongelmaksi tulee myös tulkinta, toisen kertomus muuttuu kuulijan tarinaksi.  Niin kävi itselläni, kun kerroin rikoksesta. Pelkoni ja vapinani saivat aikaan epäluottamuksen ja ammatti-ihmiset alkoivat tulkita, ja sehän meni päin prinkkalaa. Oireita ei osattu lukea.

Maailma on aina osittain keinotodellisuutta, ja ehkä on hyvä välillä suojautua siltä. Aitous ei kuitenkaan ole simppeli juttu. Liian herkkä voi saada paatuneen tunkeutumaan ihon alle hallitsemaan, hän ei siedä viattomuutta. Rooli on tavallaan suoja ihmiselle, vaarallinenkin. Ihmisen persoona onkin alun pitäen ollut terminä naamio. Tarvitsemme suojaa ettemme haavoittuisi liikaa.

En luottaisi ihmisen ilmeisiin kovinkaan vahvasti, eivätkä ne suinkaan tuo aina hyvää. Ihmisen luulot, epäilyt ja pelot ovat usein hyvin vahvoja vaikuttajia ja synnyttävät tulkintaa, jossa vallan väärinkäyttö mahdollistuu. Nykyisinä epävarmuuden aikoina ne ovat vahvasti läsnä. Parhainkin luotettava ihminen voi paljastua omien arvojen viholliseksi. Kerran olen rakastunut ihmiseen, joka epäili aitouttani, ja lopulta paljastui, että hän oli itse epäaito minua kohtaan, ja valehteli itselleen, tai ei ehkä ensin valehdellut, mutta muuttui suhteen aikana ja löysi itsestään toiset arvot mitä oli ensin ajatellut. Elämä on matka.

Raija