Tuo elokuva
nostaa väkevyydessään, voimallisuudessaan, ja symboliikassaan niin vahvasti
esiin elämän suuret kysymykset kuin kunnioitus, kosto ja taistelu, että se
pitää otteessaan varmasti monta päivää ja jää kyllä mieleen. Kävin katsomassa
sen eilen.
Mihin rajaan
ihmisen valta ulottuu, ja missä on sanottava, kuten päähenkilö Leonardo
DeCaprio, sanoo lopussa ”kosto kuuluu Jumalalle”. Alusta loppuun taistelu on
henkiinjäämisestä niin tiiviisti ja tunnelmallisesti ettei siinä ehdi
kyllästyä. Sopivasti luonnon armoilla ja luontoa vastaan, jylisevä musiikki kuljettaa
tunnelman yhä tiivistyvään kohtaukseen.
Kieltämättä
minulle tuli mieleen turkkamainen raadollisuus, mutta kohtauksia ei revitelty
silmille, ei räiskitty ja pullisteltu, se oli hitaasti lähestyvää kuolonkorinaa
alusta alkaen. Kun elämä on eloonjäämiskamppailua karuissa ja raadollisissa oloissa
luonnon armoilla, mahtipontisuus tulee läsnäolevaksi väkisin, voimalliset vaikutukset.
Jokseenkin koen, että oma lapsuuteni on ollut paljolti sellaista, mitä en luonnollisesti
lapsena ymmärtänyt.
Ihmisen
eloonjäämiskamppailu on syntymisen ja kuolemisen kamppailua, kenelle se
sallitaan ja kenelle ei, mikä kuolee ja mikä ei, vain kehoko on lopulta se,
jonka tarpeita kuullaan. Kuka saa siihen kajota ja kuka ei? Jatkuvuus omasta elämästä
lapsen kautta on kuin viimeinen oljenkorsi oikeuksista, jota kuolemattomuudessa
haetaan. Sen on jatkuttava, se ei voi kuolla ja kaikki mikä sitä uhkaa on tapettava.
Ihmisen pysäyttää tuossa koston, vihan, kunnian ja taistelun tiimellyksessä
ainoastaan tieto korkeammasta, jonka käteen hän viimein luovuttaa oikeudet.
Olen
elämässäni tuhannet ja tuhannet kerrat luovuttanut taisteluissa huomatessani
ettei tieto ole riittävää. Vain tieto voi pelastaa meidät raadollisuuden
poluilta ymmärtämään oikeuksiamme, ei ihmisen verinen itseys, joka huutaa omaa
kärsimystään, omia menetyksiään, omia oikeuksiaan tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Vapautuminen inhimillisyyteen tiedon avulla löytää kunnioituksen polut, jotka
vievät vapauteen, minkä sivilisaation kehitys voi tuottaa palvellen pois
väkivallasta. Tämän jälkeen tarve itsensä toteuttamisesta voi tuoda elämiseen
nautinnon, minkä palkinto on ilo. Ilo on itsestä syntyvää, ja voi kuolla liian
rajuissa taistoissa. Jos ilo on viivytelty vain omien päämäärien tuottamiseen,
voiko se enää aidosti olla sen luonnonmukaista syntymää.
No, joo, tulipas
nyt mahtipontista tekstiä.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti