LAPSI LÄPPÄRILLÄ

Istuin bussimatkalla kotiin lauantaina. Asetun takaosan ensimmäiseen istuimeen, josta on hyvä näköala etuosassa istuviin. Bussiin tulee nuori äiti, noin vuoden vanhan lapsen kanssa rattaineen. Lapsi istuu rattaissa ja äiti seisoo vieressä. Äiti pukkaa lapsensa käsiin läppärin ja laittaa jonkin ohjelman päälle. Kun ohjelma alkaa, lapsi alkaa tökkäillä pienillä sormillaan kuvia, joista en saa selvää mitä ne ovat. Äiti ottaa älypuhelimen ja alkaa hänkin näppäillä. Yhteys äidin ja lapsen välillä katoaa matkan ajaksi. Kun he lähtevät bussista, huomaan, että äiti unohtaa laittaa lapselle lakin ja vetää rattaiden kuomun päälle ja lapsi jää pimeään.

En ole digitalisaation vastustaja, olen käyttänyt tietokonetta jo melkein neljäkymmentä vuotta ja pidän sitä hyvänä palvelijana. Mutta olen huolestunut lasten liiallisesta aivokäyttämisestä. Syntyykö meille sukupolvi, joka on niin kutsutusti yhteiskunnallinen lapsi. Ei enää ihmisyyttä, vaan refleksiivisesti toimiva kone. Ärsykkeisiin reagoiva. Onko tämä suorastaan kaappaus, jolla ihmisiä voidaan ohjata päättäjien toiveiden mukaan? Onko ihminen ajatuksineen ja tunteineen niin vaarallinen, että hänet on manipuloitava.

Tiedän, että tutkimusten mukaan lapsen aivot tarvitsevat kypsymistä. Kun alkujaan aivot ovat ahdistuksen ja pelon olotilassa, niiden kytkeminen refleksiiviseen reagointiin saa aivot toimimaan kuin kone.  Kypsymisessä tapahtuva aistisolujen liike katoaa ja mielikuvat jäykistyvät ulkoa annettuihin kuviin, eikä enää yksilön sisältä syntyviin. Kypsymisprosessi jää pois. Mitään tyydytystä kokemukseen ei synny, ei mielihyvää eikä mielipahaa. Mutta toiminta voi aiheuttaa ylikuormittumisen vaaran. Konemainen työskentely ei jätä tilaa solun kypsymiseen, mikä tarkoittaa toimintakykyä, aistien vaihdantaa solujen välillä. Aktivaation synnyttämä paineistus solujen välillä tapahtuu vain etuaivolohkolla, mikä soluaineenvaihdunnan edellytys.

Refleksiivisessä tilassa aivot työskentelevät etuaivolohkolla, siis hallinnallisella puolella, eikä syväsyntyiset mantelitumakkeen kokemukset pääse esiin. Osittain on niin, että mantelitumakkeen tunteiden synnyssä onkin aikaa annettava kokemuksen kohtaamiseen ja niiden ymmärtämiseen. Tunteiden on tultava omaan tahtiinsa, mutta ihmisten käyttäytymistä seuranneena huomaan, ne ovat jääneet kyllä täysin käyttämättä opetusmetodien avulla.

Ihminen on kokonaisuus. Tärkeät viestit kokemuksessa on myös tultava mantelitumakkeesta. Vain konemaiseen työskentelyyn oppineet aivot eivät saa tyydyttyneisyyden tilaa, sillä tietoefektit valloittavat vain osan aivoista työskentelemään. Ihminen ei koe tyytyväisyyttä, ja niinpä hän voi vuosikymmenet olla kulutusihminen. Ihmisyys kokonaisuutena katoaa.

Tärkeä välittämisen kulttuuri katoaa, emme kohtaa enää ihmistä. Tunneviestit häipyvät ja elämästä nauttiminen häviää. Kymmenien vuosien päästä voi tulla loppuun palaminen, muistissa on vain törkymäärä tietoa.

Tunteet, tuo ihmisyyden olennainen osa jää pimentoon. Niiden kypsyminen ja syntyminen eivät enää tapahdu syväsyntyisesti tyydytystä tuottaen, ei mieltymistä, ei tyydyttyneisyyttä, ei iloa niiden olemassaolosta, ei sisäistä minuutta. Tähänkö on johtanut yhteiskunnallinen hallintamenettely, ihmisyyden hävittämiseen. No ehkäpä se on niin, ettei yhteiskunta enää tarvitse ihmistä, vain kulutustarpeita tuottavan koneiston.

Raija