KUN IHMISKUVA EI KELPAA

Kirjoitin sydän verellä ja ruvella esikoiskirjani. Tarjosin sitä kolmelle kustantajalle, mutta he hylkäsivät sen. Perusteluina mm. Virkkuselta WSOY:ltä; kirjassa on toistoa, mutta ei selitystä, mikä toistuu. Tarkoituksella siinä toistuu päähenkilön teot, koska se kuuluu olennaisesti teemaan, mielen murtumiseen ja sitä on tarkoitus kuvata.  Ei teos ole huippulahjakas kuvailussaan, ei se ole sanakääntein taiteellista hurmosta, mutta juoni siinä on tärkeintä, ihmiskuvan toteuma. Kuvailukin on ihan kohtuullisen hyvää. Mutta tietenkin olisi pitänyt olla niin viisas, ettei olisi tarjonnut käsikirjoitusta suurimmille kustantajille.

Katselin eilen Hitchcocin elokuvan Psyko. Viikonloppuna olin lukenut oman kirjani uudelleen, ikään kuin arvioivasta näkökulmasta. Heti murskaamisen jälkeenhän sitä ei pysty lukemaan, vaan unohtaa kirjahyllyyn. Myöhemmin julkaisin kirjan itse v. 1991. Mutta kuinka ollakaan, huomasin että kirjan päähenkilön ihmiskuva on juuri kuin elokuvassa. Elokuvan poika samaistuu äitiinsä, mikä on masentuneilla yleispiirre, ja suorittaa tekoja äitinä, ajattelematta itse. Näin myös kirjani päähenkilö Kukka-Maaria tekee, ja häneen kehittyy ”ruumisolento”, joka tekee hänen puolestaan, kun hän joutuu väkivallan uhriksi.

Mielenkiintoista on se, etten ollut kirjan kirjoittamisen aikaan käynyt mitään ihmiskuvaa selventävää koulutusta, mutta jostain syystä osaankin kuin vaistonvaraisesti kirjoittaa tiedostamattoman vaikutuksesta ihmiseen, tietoisen jakautumisen mielikuvalla eläväksi, ja ruumiissa. En ollut katsonut myöskään elokuvaa ennen kirjoittamista, ettei kopioinnista tai opitusta ollut kyse. Olin niin taivaan tietämätön ihmiskuvista, että ihmettelen vieläkin kuinka olen lapsenmielellä kyennyt sen kuvaamaan. Kuinka päähenkilön suojautuminen tapahtuu mielikuvitukseen turvautumalla, mutta ruumis vie voiton pelon alla, kun on pakko. Näin kykyni kuvata todistaisi, että ihmisellä on taito luotailla omia syväsyntyisiä kokemuksiaan ja kuvata niitä jopa tieteen ihmiskuvan mukaisesti ilman päivänkään oppia. Se todistaa tieteen tutkimusvoimaa myös rajata ihmiskuva yleisiä arvoja vastaavaksi.

Mutta tuo ihmiskuva ei kelvannut kustantajille. Koska se ei ole sitä hyväosaisten kertomaa, jossa minuus tietoisesti aina valitsisi tekonsa, vaan väkivalta luo samaistumisen kautta pakkotoistavan hahmon, eli ruumisolennon. Lopussa mieli murtuu ja päähenkilö romahtaa. Mielen jakautuminen on tapahtunut. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan kirjani on erinomainen kuvaus, mutta ei kelvannut valtamedian tietoon. Niin, valitettavasti väkivalta ja sen vaikutukset ovat salattuja asioita, ja valtaapitävät pitävät vain alamaisia uskossa järjestelmään ja syyllisenä kaikkiin tekoihin.

Raija