ITSEVARMANA NAISENA

Olen hankkinut itselleni parikin itsetuntoa käsittelevää kirjaa, Mirja Kalliopuskan ja Liisa Keltinkangas-Järvisen, jotka monella tapaa avaavat itsetunnon käsitettä. Olen lukenut ne parikymmentä vuotta sitten, joten paljonkaan ei ole niistä mielessä enää. Mutta onpahan hyvä, että saan nyt luoda oman käsityksen itsetunnostani. Kirjojen mukaan itsetuntoa on kahdenlaista, pysyvää ja heilurimaista. Tulkitsen tuon niin, että identiteetti on pysyvän takana, ja tunteet tilanteissa heiluttelevat.

Identiteetin kehittymiseen liittyvät arvot vahvasti, kulttuuri, jossa ihminen aikansa viettää. Olen usein sanonut, että minulla on vahva itsetunto, eli luottamus itseen. Kun kuitenkin olen romahtanut, moni on sanonut, että minulla on heikko itsetunto, sillä puhun paljon ympäristön vaikutuksesta itseen. Normaalisti ympäristö ei haittaa ihmisen ajatuksia, ei minunkaan, totta kai huomioivasti, vaan itsetunnon ollessa kohdallaan, omat tunteet ja ajatukset pysyvät sellaisina kuin uskoo, luottaa ja toivoo. Mutta rikoksen alla ympäristön vaikutus on suuri ja se vaikuttaa vahvimmin mieleen.

Kovin usein minua on pidetty liian itsevarmana. Tämä on ollut minulle raskasta. Itsevarmuus on luokiteltu minun voimastani puhua ja tietää, julistaa ja suorastaan huutaa tietämistäni ulos, se vastakkaisilmiö, kun ei saa puhua, yrittää sitä kaikin voimin jossakin. Ja tämä tarve on taas vahvistunut siitä, että minuun on kohdistunut paljon epäilyä, etten tietäisi ja havaitsisi oikein, tietämisestä on tullut voimakasta ja vastareaktio ympäristön arvoihin. Voisi puhua puolustuspuheenvuorosta.

Melkein kaikilla auttajistani on ollut ongelmana tulkita ääntäni itsevarmuudeksi. Vaikea ihmisoikeuksien riisto nuoruudessani jätti jäljet, jossa sen uusinta tuotti vahvan ahdistuksen, ja ääneni madaltui karheaksi. Vihaa tuli vuosikausia ulos väärin kohtelusta äänenä ilmoille. Tämä tulkittiin itsekkyydeksi.  Ratkaisu auttajilla oli se, että he alkoivat mitätöidä kokemuksiani, ja kehua itseään, eli todistaa että olisin liian itsevarma.

Jokseenkin kai päädyn siihen lopputulokseen, että lapsuudessa kehittynyt itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus syvällä sisimmässäni ovat poikineet vahvan itsetunnon. Ne tunteet ja ajatukset, jotka minussa on syntyneet, ovat olleet ihailtuja ja hyväksyttyjä. Mielen romahtaminen rikoksen alla ei kerro itsetunnosta, vaan vastuu on rikoksen tekijällä, ei uhrilla, vaikka se on jättänytkin ikävän jäljen. Sitä ei voi selittää uhrin olemuksella, käytöksellä tai pukeutumisella. Oma tapaukseni, kadulla kulkeminen ei ole syy rikokseen, enkä edes ollut yöllä yksin, vaan vilkkaaseen iltarientoaikaan.

Ihanaa naisten päivää kaikille!

Raija