MIKSI VIHAAMME?

 

Elämän parhaimpia hetkiä on se, kun löytää kirjan, joka tuo niin paljon hyvää mieltä, että on viikoiksi onnen kantamaa. Tämä kirja on nyt minulla Rauno Juntumaan, ”Miksi vihaamme”, yksilön ja yhteisön tunteen anatomia. Se mielenrauha ja helpotus, mikä kirjaa lukiessa syntyy, on melkein auvoisuuden kokemusta. En sittenkään ole elänyt harhoissa havaitsemisen ja havainnoinnin suhteen, vaan tieto ja tutkimus tukee näkemyksiäni, ja se tuntuu totuudelta. On kuin kulkisi totuuden tiellä, mikä on sitä nähtyä maailmaa, jota olen tarponut. Se ei tietenkään ole kaikkien totuuden tie, mutta ei kenenkään totuus tee toisen totuutta valheeksi, eikä voi totuutensa kautta vaatia valtaa itselleen yli muiden.

Suosittelen kirjaa kaikille. Jos olisin rikas, lahjoittaisin kirjan kansanedustajille alkaen Petteri Orposta, päätyen Li Anderssoniin, ja Sanna Mariniin. Ainakin some keskustelijoiden puitteissa voi sanoa, että joillakin kansanedustajilla on kummallisia näkemyksiä ihmisyydestä ja joukkokäyttäytymisestä, vihamielisyyttä, mutta tämä kirjaa kuvaa sitä kaikkialla esiintyväksi ilmiöksi ja olen nähnyt sitä kaikkialla. Kaikki eivät halua nähdä tätä valtailmiötä. Antaisin kirjan myös Sauli Niinistölle, Tarja Haloselle ja Jari Sarasvuolle, ylipäätänsä johtajille. Ihmissuhdetyöläisille kirja olisi erityisen tarpeellista pakollisena tentteihin. Toimittajien perusoppikirjaksi tämä soveltuu erityisesti. Puolueeton tieto on taitolaji, jossa kyllä täytyy olla vahvaa osaamista ja tämä kirja tekee sen erittäin hyvin.

Tämä kirja ei kumartele suuria, ei jätä helpolla uskontoja eikä tiedettä, ei korosta muiden paremmuutta, katsoo vain kriittisin silmin osatekijöitä käyttäytymiseemme, mielen ja tunteiden kautta, uskon ja uskomusten kummallisuuksia hierarkkisena ilmiönä. Aatteet, opit ja ideologiat ovat tarinoiden kautta tarkasteltu totuuden ja valheen pysymisenä, ihmisten erilaisina riippuvuuksina toisiinsa nähden, yksilöistä yhteisöihin ja tiedon olemisena meissä.

Itsetuntemus on avainasemassa siihen, miten ymmärrämme muita. Juntumaa puhuukin ulkoistamisesta tunteittemme suhteen, syyllisyydestä pakenemista, siirtoa muihin. Kyytiä saavat monet ideologiset aatteet, ja se on oikeutettua kritiikkiä. Täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on, eikä tarinana, jolla pelaamme itsellemme valtaa valheiden avulla. Hän kuvaa kuinka yhteisövallan alla ihmisen henkiset kyvyt heikkenee.

Niin monet kokemukset ja tieto ihmisessä on jotain muuta muuttumisen virrassa ja järjestelmien kiskoilla, kuin ne parhaimmillaan voisivat auttaa ihmistä kasvussa ja kehityksessä. Jos ajattelemme esimerkiksi ahdistusta, mikä on synnynnäistä, mikä voisi olla tunnistin meidän ristiriitoihin, mutta kun se muuttuu pelon ja aggression mielleyhtymässä vihaksi, se ei palvele ihmisyyden mahdollisuuksia tuottaa hyvää. Aggressio, mikä luultavammin on ensiparkaisun lähteillä syntynyttä, kipuun reagointia hyvän olon menetyksessä. Aggressio kokemuksen luomana mahdollisuutena on suuttuminen, silloin kun siihen on tarvetta, mutta pitkittyneenä ja vihaksi kehittyneenä tuhoavaa. Juntumaa puhuu monista tunteista niiden muutoksina havaitsemisessamme.

Tässä on esimerkki rohkeudestani. Uskallan esittää suurille herroille oppimista. Tässä voit nähdä myös itseäsi, miten suhtaudut siihen, suotko kaikille kunnioituksen, onko se sinusta arvokasta, että maan matonen tulee nähdyksi, vai laitatko häpeäkoppiin hiljentymään.  Kunnioitan vapaata ja aitoa vuorovaikutusta, jossa kaikkien ihmisarvo toteutuu. Elämäni on todistanut, ettei se ole yleistä ollenkaan, vaan kuten Mauno Koivisto on sanonut, se riippuu sitä, kuka sanoo, onko se oikein. Se kertoo siitä, onko sinun kunnioituksesi hierarkkista, onko tieto sinulle ylhäältä tulevaa uskoa ja tottelemista, mitä ei saa kritisoida. Tätä Juntumaa kuvaa erinomaisesti, kuinka meidän halumme ja tahtomme on auktoriteettisidonnaista, ja äiti kasvatti minut vapaaksi ilmaista itseään, totuuden tärkeyttä monella tasolla, alkaen lapsen silmiin katsomisesta, mikä sitten katoaa häpeän myötä häpäisemisestä.

Raija