MILTÄ NYT TUNTUU?

 

Tämä on kysymys, mikä esitetään urheilijoille, kun he voittavat, tuntuu joskus koomiselta koko kysymys. Tunteet ovat erittäin tärkeä asia ihmisen elämässä ja ihmisen kehityksessä, mutta se ei ole aina ongelman ratkaisu ja oleellinen asia tilanteessa. Miltä nyt tuntuu, kysymys voi olla erittäin kiusallinen leipäjonossa olevalle. Yksinhuoltajalle tärkein asia on ehkä pyykinpesukoneen osto, mistä saisi siihen rahaa, ja se ei niin paljon tunteita pintaan nosta, ainakaan ylentäviä, helpotusta tulee arkeen. Väsynyt kroppa siinä puhuu, että jaksaisi nousta seuraavana aamuna siihen osa-aikatyön arkeen, juosta vielä illalla siivoamaan talon rappuja, että voisi täyttää leipäkoria kaupassa käydessään.

Puhe ei ole aina ratkaisu kaikkiin asioihin ja usein tässä vallassa olijoiden kulttuurissa unohdetaan se, että ihminen osaa itsekin ajatella, ettei tarvitse neuvoa alvariinsa. Tavallaan tyhjä ja omaan elämään kuulumaton ylentävä virkistystarjonta saattaa olla jopa loukkaavaa, ja kun yhteisö vielä odottaa siitä kiitollisuutta, se voi tuoda enemmän surua kuin iloa, miellyttämisen olemuksen, jossa armo on toisen käsissä, ja ihmisellä sitä ei tunnetusti ole. Ihminen ei elä pelkästään hengestä, se on suomalainen sanonta, leipää tarvitaan myös.

Nuoruuden työpaikassani johtaja ei kestänyt iloa, ja minulla se juuri kuului elämääni, kun olin päässyt pahasta elämäntilanteesta eroon. Ei ole ollenkaan kummallinen sanonta, ”kel onni on, hän onnen kätkeköön” surujen maassa, salailun, petosten ja rikosten maassa puhumista on vältettävä, ettei oma pää joudu vadille. Joskus joku opetti minulle, että täytyy mennä yhteisöön vähän niin kuin varpaat edellä, että saa itsensä kuuluviin. Moni ei saa varpaitaan sisälle ollenkaan, tuo yksilökeskeinen ajattelutapa ei tunne yhteisövallan normeja.

Oppimisen kannalta on erittäin tärkeää, että tunteita syntyy, mutta niitä ei välttämättä edes synny kurjissa oloissa, kovien tuomitsijoiden alla. Tunteiden syntyminen luo mielikuvia näkemisen, kuulemisen ja positiivisen kokemuksen kautta. Katsoin eilen sarjan ”Varjojen maassa” Yle Areenassa. Siinä oli onnistuttu luomaa ne todelliset arjen olosuhteet, joissa monet ihmiset joutuvat elämään tänäkin päivänä, suurin osa ihmisistä maailmalla. Tunteiden tuhoutumista voi kuvata monella tapaa, ehkä tämä ylevien ihmisten tapa ei ole paras mahdollinen viestintämuoto. Joskus on niin, ettei kestä nähdä omaa todellisuuttaan, tunteet on hävinneet kiellettynä itsen tai ympäristön taholta, eikä niihin pääse käsiksi, ei osaa kuvailla, tilalla voi olla kauhua, mikä hajottaa. Jonkin verran on tietysti opittu, kirkkokin jakaa jo leipää.

Joskus tuntuu teennäisiltä julkkisten haastattelut. Mitä jos urheilija sanoisikin, kylläpä on narsistinen olo, voitin tuon kurjan koiran juoksussa? Eikö muka synny ylemmyyden tunteita, he menestyvät aina, voittavat aina, menestyjien tarina on median leipää. Ei siellä näy kovinkaan paljon köyhiä voimattomia ihmisiä, joilla tunteet on loppuneet, ei jaksa enää lenkkeillä, toivo on mennyt. Ongelmat ratkaistaan puutteen takia, mikä on jokaisella erilainen, ei aina tunne-elämän ongelma, mutta voi sitäkin olla. Toivo pitää olla realistista, eikä tarvitse luoda sosiaalipornoa. Turkka loi keholimaa esityksiin, ja sai monet kääntymään pois.

 

Raija