YSTÄVYYDESTÄ

Ystävyys on kaunista ja kaunis sana. Kauniita sanoja on paljon, sisältö voi olla silkkaa p****a, ainakin mielen kääntöpuolessa, mikäli mieli on jakautunut täysin mustaksi ja valkoiseksi, eikä enää ole herkkä ilon ja surun tunnistelija. Sinä tunnetko ystävän, onko oikea sulle hän, tunnettu laulu kysyy? Ystävyyttä on montaa lajia, sitovia, kohteliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, hyvän vaalimista, hyväksikäyttöä jne. Olen arvostanut äitiäni paljon ja arvostan yhä. Hän oli aikansa lapsi ja enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Liityin aatteelliseen yhdistykseen äitini jalanjälkiä noudattaen, uskoen aika pitkään hänen näkemyksiin. Hiljattain erosin yhdistyksestä, en enää uskonut aatteen hyvää tuovaan voimaan. Puheenjohtaja rankaisi siitä niin, ettei hän enää puhu minulle. Puhumattomuuden rankaisuja olen saanut paljon. Se näyttää olevan tapana piireissä, joissa pyörin, se on toimintatapa professoreista siivoojiin, on vaikeaa hyväksyä toisenlaisia ajatuksia.

Erilaisuus saa tuomarit liikkeelle. Merkittävää tuomion antamisessa on ihmisen asema yhteisössä. Jos hän on uskovainen julistaja, häntä ei helposti tuomita, hänellä on sädekehä pään päällä. Eronnut, vammainen, kouluttamaton, likainen, masentunut, kilpaileva, jne. kun he poikkeavat normista, heitä on lupa lyödä, syitä on tuhansia. Arvottomaksi luokiteltu saa herkemmin tuomion kuolemaan saakka, moralismi on tappava voima.

Odotinko toisenlaista käyttäytymistä puheenjohtajalta? Oliko odotukseni väärä? Petyinkö siihen, olinko kuvitellut hänet ystäväksi? Mutta minä muutuin, sallitaanko se minulle, vai halutaanko minut muottiin, jotka on määritelty toisen taholta. Oliko muiden odotukset liikoja, enkö ollutkaan sellainen kuin odotettiin ja kuviteltiin? Niin vähän voimme tuntea loppujen lopuksi toista. Syvää ja antavaa ystävyyttä on vähän, useammat ystävyydet ovat pintapuolisia, kakkukestejä, liikuntaa ja karkeloita harrastuksesta toiseen. Monessa yhteisössä olen ollut mukana ja niissä on ollut yhteinen piirre, minua on rankaistu niistä eroamisesta, erilaisesta ajattelusta, toisenlaisista näkemyksistä. He ovat ajautuneet sitten häpeään ja eivät pysty kohtamaan, kun ovat tuominneet jyrkästi.

Olen vakuuttunut, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sokea tottelevaisuus luonteen piirteenä, opittuina tapoina. Erilaisuutta ei siedetä, siksi meillä on myös paljon yksinäisyyttä. Olemme yhteisövaltaa kumartava kansa. Olen sääntöjä noudattava, kohtuudella, kunnioitan auktoriteetteja, kohtuudella, puutun harvoin asioihin, puutun silloin kun ihmistä lähdetään tuhoamaan, mutta siitäkin rangaistaan. Diktatuuristen vallankäyttönä on viholliskuvien luominen.

Häpeää on monenlaista, tervettä, epätervettä, luhistavaa, lamaannuttavaa. Neuvoja tulee useammalta suunnalta, nosta pääsi pystyyn, nouse häpeän yläpuolelle, älä anna sen lannistaa. Kaikki ei ole kiinni kuitenkaan persoonallisuudesta ja valinnasta. Olen surullinen siitä, että persoonallisuudella uskotaan olevan niin suuri voima, että voi itse valita, viimeksi Kati Outinen julisti Flinkkilä/Tastulan ohjelman haastattelussa, että meillä on aina tahtotila. Ei ole, jos ihminen joutuu jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, mieli hajottaa ajatuksen ja tunteet, posttraumaattiset kokemukset syöksevät mielen kaaokseen, ne voivat olla yhtä mömmöä. Yhteisö toimintoineen, kuten sota voivat käyttää valtaa väärin ja alistaa yksilön kuolemaan. Vallan väärinkäyttö tulee pääosin mielikuvilla johtamisesta, kuten sodassa. Perusihmisoikeuksien riisto ottaa pois oikeudet valintaan ja osallistumiseen. Minulta on otettu oikeus puhumiseen niin monta kertaa, että uskon sen olevan kansantauti.

On vaikeaa tunnistaa ihmistä, mikä hän todella on, voiko luottaa, osuuko arvot yhteen. Ystävällisyydestä, välittämisestä ja hyvistä tavoista puhuva voikin olla hirviö todellisuudessa, ei aina, on myös todellisia välittäjiä. Sillä en ole nähnyt merkitystä, käyttäytyykö ihminen fiksusti vai ei, asenteet ratkaisevat, annettu tieto. Todellisesta välittäjästä olen huomannut sen, että he ovat usein tässä ja nyt ihmisiä, kohtaavat todellisena itsenään, aitona ja avoimena, antavat tunteiden tulla sellaisina kuin ne ovat, heillä ei ole tarvetta alistamiseen eikä väkivaltaan. He eivät nosta itseään yläpuolelle selittämään oikeaa ja väärää, eivätkä kaada tuskaansa toiseen. On hyvä, että pidämme yllä hyviä tapoja, tuomme ne esiin moralisoimatta, mutta sen esittäjä voi olla itse julmuri, neuvoo niin kuin pappi. On hyvä muistaa tarina Narkissoksesta, itsensä järjetön ihailu tuomitsee toisia, mutta muistaa silti, että se voi olla suojautumismekanismi mielen suhteen.

Sosiaalinen valta on vaikea vallan muoto. Huonossa johtamisessa yksilöt ajautuvat rooleihin, jossa vain psyykkiset puolustusmekanismit nousevat johtamaan, kun ei ole keinoja löytää yhteistä näkemystä. Tällöin uhrataan yksilöitä tuhoon. Hierarkkinen  alistamiseen arvoistunut valta johtaa syrjintään, tuomitsemiseen, halveksuntaan, hylkäämiseen, pettämiseen ja valheisiin. Yksilöt suljetaan ryhmästä ja pidetään sylkykuppeina. Kun ihmisen rooli rakentuu vallasta, se tuottaa ongelmia, roolin rakentuminen tiedon pohjalta auttaa vuorovaikutuksen antautumista kehittyvään tietoon.

Maailma osoittaa tällä hetkellä vahvaa epäinhimillistä politiikkaa, lapsia ei saa suojella. Miten paljon toisen tarkkailuun johtavassa vuorovaikutuksessa on tieteen paradigmaa, kuvittelua, että toinen osaa havainnoida toista paremmin ja kuinka paljon se on tullut koulutuksiin arvosteluna.

Raija