HUOLEN SAARTAMAT

Huoli on sana, jonka merkityksellä näyttää olevan oikeus tunkeutua toisen elämään ja osoittaa tietävänsä enemmän kuin tuo huolen kohde. Lapsen kohdalla sen voi ymmärtää, aikuisellakin joskus, mutta sen sisältö voi olla myös vallan väärin käyttöä, omien arvojen tunkemista toiseen ja/tai niiden mitätöintiä. Huolen ilmaisija voi pyrkiä hallitsemaan toisen, joukon, tai kansan elämää ja vaatimaan itselleen totuuden valtaa, mikä voi loppujen lopuksi olla valheen suojelua.

Huolia on kaikilla elämän tasoilla, kaikissa paikoissa enemmän ja/tai vähemmän. Syyrian sodassa hallitus pyrkii Venäjän tuella säilyttämään virallisen vallan ja hallinnan valtion tasolla järjestäytyneiden hallintoelinten kautta. Nyt maailmalla vellovaa Korona virusepidemiaa estäessä hallitus pyrkii luomaan luotettavan kuvan viranomaisten avulla ja tietoon pohjaten, tieteelliseen näyttöön perustuen ja hyvä niin. Kuten olemme huomanneet, huhut ovat vaarallinen yhdistelmä, ne voivat saada suuren joukon vauhkoontumaan ja joukkohysteriaan.

Huolissa usein joko paetaan totuutta, suojellaan sitä, tai luodaan satukuvia todellisuudesta. Se voi tapahtua valtion taholta, perhe-elämässä, yksilön päässä ja/tai yhteisöjen käytänteissä.

Sadun pauloissa elävälle on uhka, jos joku tulee kertomaan mitä elämässä oikeasti tapahtuu. Niinpä hän lähtee puolustamaan uskomuksensa todellisuutta kaikin keinoin. Muistan tapauksen, jossa esille tuomani asia sai vallanpitäjän tunkeutumaan yksityiselämääni. Hän ilmoitti, että on huolestunut minusta ja ilmaisi huolen mielenterveydestäni. Kovin usein olen ajatellut, että juuri tietoiseksi tulemiseni saa ihmiset huolestumaan, olisipa huoli tullut silloin, kun apua todella tarvitsin mieleni järkkyessä, mutta painonhallintaan meni kiinnostus ammatti-ihmisillä. Kertomani asia ei miellyttänyt elämääni tunkeutujaa, valtaa väärin käyttävää, se oli väiteltävä toiseksi, ettei hänen maineensa tahrautuisi ja varjeltu totuus paljastuisi. Ehkä hän oli itse vallan väärin käytön alla ja suojeli itseään. Maineen suojeleminen on monien valtaapitävien totuuksista taistelujen peruste.

Liian usein syylliseksi ja huolen kohteeksi nimetään asian esiin tuova henkilö. Huolehtijat, ja joskus tuntuu, että myös tolkun ihmiset, tekevät kaikkensa, että oma totuus hallitsee ihmisiä, se voi olla satu, johon henkilö uskoo, se voi olla oman asemansa ja vallan suojelua. Sitä on uskonnoissa, yhteiskunnissa, valtioissa, yhteisöissä, ryhmissä ja yksilöissä. Jos joku ei suostu tähän luotuun totuuteen uskomaan, hänet uhrataan, tutkitulle tiedolle sanotaan hei, hei.

Totuus ei ole se tärkein asia, mistä taistellaan vallan avulla, vaan se on enemmän valta-asema, mikä on saavutettu yhteisössä. Valta-aseman saanut ja tarinaansa kuljettava joutuu järkytykseen ja mielenterveys on kovilla, kun hän puolustaa omaa totuuttaan. Totuus voi murtaa hänen näkemystään itsellä ja/tai yhteisössä, mikäli se tulee esiin julkisesti, mutta mielenmurtaja on itse asiassa valhe, mitä yksilö kantaa näkemyksissään. Sillä ei ole merkitystä, valitseeko ihminen itse valheen näkemykseensä vai pakotetaanko hänet siihen, mieli järkkyy silti.

Jokaisella on oikeus omaan todellisuuteensa, mutta oikeutta ei ole oman ja vallankin valheellisen näkemyksen kautta tuhota toisten totuutta ja/tai todellisuutta, se on vallan väärin käyttöä. Rumat häpäisemiset ja syyllisyyteen väärällä tiedolla saattamiset ovat uhraamista, toisen elämän tuhoamista.

Monessa maassa virallista totuutta vastustavat erkanevat valtiosta ja politiikasta suojellakseen mielenterveyttään, he eivät kestä valhetta, mitä julkisuudessa kerrotaan. Ehdotonta totuutta on vähän, todellisuuksia enemmän ja siitä syystä toisaalta on suojeltava itse kunkin totuutta, eikä omien totuuksien varjolla voi tuhota toisten totuuksia, kunnioitus on kohdallaan, monessa todellisuudessa on totta toinen puoli, ja tutkimuksin saamme enemmän selville.

Työaikana olin huolestunut lapsista, heidän kehityksestään, heidän leikin oikeudestaan ja itsenäistymiskehityksestä. Huolestuin lasten mielenterveyden vuoksi, jo pienissä lapsissa saattoi nähdä valtataistelua, joista monet ongelmat syntyivät, puhumattakaan aikuisten epäarvoistavasta suhtautumisesta lapseen. Mutta niin monella työntekijällä olikin huoli omasta selviytymisestä, kokea että kaikki on hallinnassa. Kyllä valveutuneita kasvattajia ja opettajia oli, mutta erittäin harva uskalsi käydä taistelemaan lapsen puolesta. Miten monta kertaa huoleni syntyikin siitä, ettei kestetty normaalia lapsen innostusta, suuttumista, ja kiipeilyä jne. Kaikki piti näyttää niin osaavalta, kauniilta ja hallitulta, mikä oli enemmän ulkoista ja ulkoa osaamista, ei lapsen sisäisen kasvun, tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehittymistä.

Raija