Ystävyys on kaunista
ja kaunis sana. Kauniita sanoja on paljon, sisältö voi olla silkkaa p****a,
ainakin mielen kääntöpuolessa, mikäli mieli on jakautunut täysin mustaksi ja
valkoiseksi, eikä enää ole herkkä ilon ja surun tunnistelija. Sinä tunnetko
ystävän, onko oikea sulle hän, tunnettu laulu kysyy? Ystävyyttä on montaa
lajia, sitovia, kohteliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, hyvän vaalimista,
hyväksikäyttöä jne. Olen arvostanut äitiäni paljon ja arvostan yhä. Hän oli
aikansa lapsi ja enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Liityin aatteelliseen
yhdistykseen äitini jalanjälkiä noudattaen, uskoen aika pitkään hänen
näkemyksiin. Hiljattain erosin yhdistyksestä, en enää uskonut aatteen hyvää
tuovaan voimaan. Puheenjohtaja rankaisi siitä niin, ettei hän enää puhu minulle.
Puhumattomuuden rankaisuja olen saanut paljon. Se näyttää olevan tapana
piireissä, joissa pyörin, se on toimintatapa professoreista siivoojiin, on
vaikeaa hyväksyä toisenlaisia ajatuksia.
Erilaisuus
saa tuomarit liikkeelle. Merkittävää tuomion antamisessa on ihmisen asema
yhteisössä. Jos hän on uskovainen julistaja, häntä ei helposti tuomita, hänellä
on sädekehä pään päällä. Eronnut, vammainen, kouluttamaton, likainen,
masentunut, kilpaileva, jne. kun he poikkeavat normista, heitä on lupa lyödä,
syitä on tuhansia. Arvottomaksi luokiteltu saa herkemmin tuomion kuolemaan
saakka, moralismi on tappava voima.
Odotinko
toisenlaista käyttäytymistä puheenjohtajalta? Oliko odotukseni väärä? Petyinkö
siihen, olinko kuvitellut hänet ystäväksi? Mutta minä muutuin, sallitaanko se
minulle, vai halutaanko minut muottiin, jotka on määritelty toisen taholta.
Oliko muiden odotukset liikoja, enkö ollutkaan sellainen kuin odotettiin ja
kuviteltiin? Niin vähän voimme tuntea loppujen lopuksi toista. Syvää ja antavaa
ystävyyttä on vähän, useammat ystävyydet ovat pintapuolisia, kakkukestejä,
liikuntaa ja karkeloita harrastuksesta toiseen. Monessa yhteisössä olen ollut
mukana ja niissä on ollut yhteinen piirre, minua on rankaistu niistä eroamisesta,
erilaisesta ajattelusta, toisenlaisista näkemyksistä. He ovat ajautuneet sitten
häpeään ja eivät pysty kohtamaan, kun ovat tuominneet jyrkästi.
Olen
vakuuttunut, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sokea tottelevaisuus luonteen
piirteenä, opittuina tapoina. Erilaisuutta ei siedetä, siksi meillä on myös
paljon yksinäisyyttä. Olemme yhteisövaltaa kumartava kansa. Olen sääntöjä
noudattava, kohtuudella, kunnioitan auktoriteetteja, kohtuudella, puutun
harvoin asioihin, puutun silloin kun ihmistä lähdetään tuhoamaan, mutta
siitäkin rangaistaan. Diktatuuristen vallankäyttönä on viholliskuvien luominen.
Häpeää on
monenlaista, tervettä, epätervettä, luhistavaa, lamaannuttavaa. Neuvoja tulee
useammalta suunnalta, nosta pääsi pystyyn, nouse häpeän yläpuolelle, älä anna
sen lannistaa. Kaikki ei ole kiinni kuitenkaan persoonallisuudesta ja
valinnasta. Olen surullinen siitä, että persoonallisuudella uskotaan olevan
niin suuri voima, että voi itse valita, viimeksi Kati Outinen julisti
Flinkkilä/Tastulan ohjelman haastattelussa, että meillä on aina tahtotila. Ei
ole, jos ihminen joutuu jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, mieli hajottaa
ajatuksen ja tunteet, posttraumaattiset kokemukset syöksevät mielen kaaokseen, ne
voivat olla yhtä mömmöä. Yhteisö toimintoineen, kuten sota voivat käyttää
valtaa väärin ja alistaa yksilön kuolemaan. Vallan väärinkäyttö tulee pääosin
mielikuvilla johtamisesta, kuten sodassa. Perusihmisoikeuksien riisto ottaa
pois oikeudet valintaan ja osallistumiseen. Minulta on otettu oikeus puhumiseen
niin monta kertaa, että uskon sen olevan kansantauti.
On vaikeaa
tunnistaa ihmistä, mikä hän todella on, voiko luottaa, osuuko arvot yhteen.
Ystävällisyydestä, välittämisestä ja hyvistä tavoista puhuva voikin olla hirviö
todellisuudessa, ei aina, on myös todellisia välittäjiä. Sillä en ole nähnyt
merkitystä, käyttäytyykö ihminen fiksusti vai ei, asenteet ratkaisevat, annettu
tieto. Todellisesta välittäjästä olen huomannut sen, että he ovat usein tässä
ja nyt ihmisiä, kohtaavat todellisena itsenään, aitona ja avoimena, antavat
tunteiden tulla sellaisina kuin ne ovat, heillä ei ole tarvetta alistamiseen
eikä väkivaltaan. He eivät nosta itseään yläpuolelle selittämään oikeaa ja
väärää, eivätkä kaada tuskaansa toiseen. On hyvä, että pidämme yllä hyviä
tapoja, tuomme ne esiin moralisoimatta, mutta sen esittäjä voi olla itse
julmuri, neuvoo niin kuin pappi. On hyvä muistaa tarina Narkissoksesta, itsensä
järjetön ihailu tuomitsee toisia, mutta muistaa silti, että se voi olla suojautumismekanismi
mielen suhteen.
Sosiaalinen
valta on vaikea vallan muoto. Huonossa johtamisessa yksilöt ajautuvat
rooleihin, jossa vain psyykkiset puolustusmekanismit nousevat johtamaan, kun ei
ole keinoja löytää yhteistä näkemystä. Tällöin uhrataan yksilöitä tuhoon.
Hierarkkinen alistamiseen arvoistunut valta
johtaa syrjintään, tuomitsemiseen, halveksuntaan, hylkäämiseen, pettämiseen ja
valheisiin. Yksilöt suljetaan ryhmästä ja pidetään sylkykuppeina. Kun ihmisen
rooli rakentuu vallasta, se tuottaa ongelmia, roolin rakentuminen tiedon
pohjalta auttaa vuorovaikutuksen antautumista kehittyvään tietoon.
Maailma
osoittaa tällä hetkellä vahvaa epäinhimillistä politiikkaa, lapsia ei saa
suojella. Miten paljon toisen tarkkailuun johtavassa vuorovaikutuksessa on
tieteen paradigmaa, kuvittelua, että toinen osaa havainnoida toista paremmin ja
kuinka paljon se on tullut koulutuksiin arvosteluna.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti