JÄÄTYNYT SIELU

Joskus nuoruudessa seurustelin psykologian edustajan kanssa. Hänen opintonsa oli loppuvaiheessa ja hän oli, totta kai vahvasti intohimoinen aiheesta. Muistan eräältä junamatkalta, kun sanoin hänelle, ettei ihmisellä ole tunteita. Kontekstia en muista, mutta sen muistan, että hän sai raivokohtauksen järjettömästä ajatuksesta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ihmisen kertoma on jotakuinkin viesti hänen todellisuudestaan ja se pitäisi ottaa tosissaan, sillä nyt ajattelen, että se oli minulle totisinta totta, sieluni oli jäätynyt.

Jouduin elämään elämää, jossa sosiaalisesti kehittyneet tunteet olivat kehon kielessä vahvoilla, ilmeissä ja eleissä, jossa reaktiot syntyivät vuorovaikutteisesti, pelon pohjalta, koska ympäristö oli minulle uhka. Tällöin myös ihmisen autonominen hermosto on vahvoilla, mikä on tahdosta riippumaton, ja uhkaa ihmisen itsen määräytymistä, sekä tuottaa runsaasti stressiä. Kun uhka on väkivaltaa, elimistö valmistautuu koko ajan hyökkää ja puolusta linjalle. Tällöin sisäinen sielu, eli syvätunteet eivät voi toimia. Väkivalta nostaa kehotunteet pintaan ja selviytyminen on pääsääntöinen strategia. Kuinka pitkään koinkaan, että aivoni olivat kuin lyijyä, sinne ei saanut mitään sisään, eikä sieltä ulos, ajatuksia ei voinut käyttää, muistikuvat olivat vain vastareaktioita.

Nämä syvätunteet, kuten kateus, ihailu, mieltyminen, viha, rakastaminen, kiintyminen jne. ovat tahdosta syntyneitä seurauksia, jossa myös halu asustaa, ne ovat tavoitteellisia. Kun taas microtunteiksi, kehotunteiksi ja sosiaalidynaamisiksi tunteiksi kehittyneet ovat ulkoisia reaktioita. Sisäiset tunteet, motivaatio ja tahdonalaisuus ovat sidoksissa sisäelintoimintaan. Ei ihme, että olin jatkuvasti laihdutuskuurilla, aineenvaihdunta ei toiminut, kun se ei ollut aktivoitunut sielusta eikä aineenvaihdunnassa tarpeelliset eritys-, ja rauhastoiminnot tuottaneet siihen tarvittavia aineita.

Usein olen miettinyt sitä, kuinka pitkän ajan elämästäni elin kauhukaudessa juuri sisäisten tunteiden ulottumattomissa. En tuntenut kateutta, en mustasukkaisuutta, ihailuni oli lapsenomaista, kehoaistimusten kokemusta. Lapsuudessa olin saanut kokea sisäiset tunteeni, mutta nuoruuden ajasta keski-ikään jatkuva pelko ja kauhu sekä uhkien alla eläminen jäädytti sisäiset tunteeni. Pelko ja kauhu aiheuttivat sen, ettei ajatukseni myöskään olleet johdonmukaisia, elin sattumien virrassa, ja tuotin toistavaa muistia. On aika surullista ajatella, että saadakseni vapauden, tilan hengittää kokonaisena ihmisenä, on oltava paossa yhteisöjä väkivallan vuoksi. Jo yksistään hengittäminen ei onnistu, se on pintahengittämistä, jos autonominen hermosto on jatkuvassa valmiustilassa puolustamaan eloon jäämistään.

Raija