Tapasin
eilen erään yhdistyksen toiminnanjohtajan. Hän kertoi, kuinka olivat ilomielin
ottaneet vastaan korkeasti koulutetun henkilön yhdistykseen, koska hän sai
varoja yhdistyksen toiminnan tutkimiseen ja kehittämiseen aika mittavan määrän
valtion taholta. Ensimmäisenä päivänä hän suunnitteli oman osastonsa kalusteiden
uusimisen, keittiön remontin ja muuta hänen työhönsä liittyvää materiaalista
hankintaa. Lopulta tutkimus tähtäsi enemmän hänen osaamisensa kohottamiseen
kuin asiakkaiden olojen parantamiseen. Olen vuosia havainnoinut, kuinka juuri
itseään korostavat etenevät pitkin harppauksin urallaan, he luovat uskottavia
tarinoita.
Kiinnitin
huomion siihen, että johtaviksi sosiaalialan tehtäviin pääsivät kovaa
kontrollia harrastavat yksilöt. Ikään kuin sosiaalisuuden fokus olisikin ollut
ihmisten nöyryyttäminen, eikä sosiaalisuuden rikastuttaminen ja ihmisyyden
hyvinvoinnin turvaaminen. Tuloksena oli enemmänkin pahoinvointia. Päiväkotiurallani
huomioin, että johtajiksi oli valikoitunut omia lapsiaan väkivaltaisesti kohtelevat
opettajat. En sano, että näin on aina, sanon, että näihin pitää puuttua, eikä
unohtaa niitä siten, että valtaenemmistö on hyvin toimivia.
Erittäin
suuri ongelma on mielikuvituksen perässä juokseminen, siihen menee johtajilta
paljon aikaa, kun vainoavat ja epäilevät johtaa ja kuluttaa resursseja tuomalla
henkilökohtaisia ongelmiaan persoonallisuudestaan työpaikoille. Mutta uhrit,
joihin he kohdistavat vainonsa, saavat kenkää. Tämä on työnkuvan ongelma, ja johtajan
pitäisi olla niin paljon selvillä asioista, että osaisi erottaa tunteet, asiat
ja mielipiteet.
Eräs isä oli
avioeron jälkeen pahasti alkoholiin taipuvainen ja istui illat kylän
kuppilassa, ja hänen lapsensa istuivat pöydän alla odottamassa, josko tuo isä antaisi
tikkarirahaa. Ja molemmista lapsista tuli alkoholisteja. Äiti soitti akuuttivaiheessa
perheneuvolaan lapsen opettajan kehotuksesta, ja kertoi hätääntyneenä tuskansa,
kun lapset tapaavat näin isäänsä. Perheneuvolan ”täti” haukkui äidin, kuinka törkeä
hän on kun ei anna tavata isän lapsiaan. Asiakassuhde päättyi lisääntyvään
äidin ahdistukseen.
Olen niin
paljon nähnyt näitä ammattitaidottomuuden ongelmia monissa yhteisöissä kuntien
ja yhdistysten puitteissa, että todella huolestuneena katselen, eikö koulutuksissa
nähdä ongelmaa, jos ammattitaito ei jää hyppysiin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti