Tiede on
tuonut kohteellistamisen ongelman jokaiseen nurkkaan. Kaikki on oltava
mitattavaa, todettavaa, nähtävää ja ilmiötä analysoivaa, osiin jaettua ja
kokonaisuutta kartoittava. Ajatuksessa ei sinällään ole pahaa, mutta siitä on
syntynyt lieveilmiö, joka on jo huolestuttavaa. Ihmiset tarkkailevat toisiaan
kuin laboratoriossa. Olemme tieteen orjia, tieteestä on tullut Jumala.
Tarkkailemisen
ongelmana on vallan siirtyminen itseltä itsen suhteen toiselle, ei ole vastuuta
itsestä, on toisen määrittelemä ihmisyys, jota alkaa itsekin liikaa tarkkailla,
pelkäämään virheitä, jne. Itse asiassa on syntynyt tunkeutujien luokka, joka valvoo
ja tarkistaa toisen oikean ja väärän, kun sen pitäisi olla yksilön vastuulla.
Tämä on pitkälti jäänne patriarkaalisesta kulttuurista, jossa jumalia
synnytettiin.
Koululuokissa
on esimerkki oppilaat, jotka valmentavat. Tämä on sama asia, kuin hymypatsaiden
ongelma, jota on kritisoitu monissa yhteyksissä. Se vie mallioppilaalta
lapsuutta, ja tarkkailtavalta itsemääräämisoikeutta. En vastusta sitä, että huonoon
käytökseen pitää puuttua, mutta elämässäni olen nähnyt liian usein sen, että
aikuiset syyllistyvät kohtuuttomiin vaatimuksiin, kohtuutta ei ole. Ja yksi
merkittävin henkisen kasvun eheyttäjä on konstruktiivinen oppimismetodi, jossa
yksilöllä on itsellä ratkaisun avaimet ongelmiin. Tämä vaatii korkeatasoista
koulutusta ja ammattiosaamista, että sillä voidaan suojella ihmisyyttä, opettajilta
ja kasvattajilta.
Tarkkailija
alkaa nähdä mörköjä siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Luonteenpiirteeseen
saattaa tulla vainoamisen piirteitä. Olenko minä veljeni vartija, kysytään
isossa kirjassa? Juuri ihmisluonteen syynääminen ja järjestelmään pesiytyminen
tuo ongelman, jossa se itsessään synnyttää ongelmia. Työpaikoilla tämä on suuri
ongelma. On kuin osa työntekijöistä olisi jatkuvasti evakossa, paossa sitä
valtaa mitä toisille on annettu järjestelmään uskoen, toisen vartiointi.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti