TAIKAUSKOA

Olen syntynyt viisikymmentä luvun alussa kylässä, jossa taikausko oli valloillaan. Valta oli miehillä, eikä jo opintoja käynyt äitini saanut kovinkaan paljon sanan valtaa. Niinpä hänen henkiset pyrkimyksensä kohdistuivat kylän opettajaan, joka vieraili meillä säännöllisesti. Muistan kuinka kiivaita heidän keskustelunsa olivat kasvatuksesta ja opetuksesta. Suurin osa kyläläisistä oli taikauskon varassa, tietoon ei luotettu, uskomukset olivat arkipäivää.

Elämä oli myös rankkaa sukuni miehille, joita asui kylällä kuusi veljestä perheineen. Jo 1700  luvun alussa he olivat muuttaneet kylään, tiettömän tien päähän, karuun korpeen, johon raivattiin peltoja. Taustalla suvulla oli paljon maita ja mantuja, kartanoita ja valtaa, mutta riidat ajoivat osan miehistä korpeen varattomina.

Syntymäkylääni on tutkittu tieteen voimin kolmenkymmenen vuoden välein, mikä on kehittynyt, mitä on jäljellä kulttuurista, joka oli oppimattomien ihmisten synnyttämää. Erityisen tarkkaan tarinaa on kansanterveystieteen arkistossa sedästäni, jolla uskomuksia riitti vaikka muille jakaa. Siihen kytkeytyy niin vahvasti tarinan kertomisen taktiikka, että huuli pyöreänä sai lukea lehdistä mitä kaikkea oli tapahtunut, ainakin hänen mielikuvituksessaan, mutta ne lehdissä totena kirjoitettiin. Setäni oli pahasti alkoholisoitunut, ja rumasti elettyä elämää pitää romantisoida, tie sekin.

Usein lapsena kuulin tarinoita yliluonnollisista voimista, jotka häärivät ihmisten elämässä. Lapsia surmattiin, ja huonekalut lentelivät pirtin perällä. Jokseenkin tänä päivänä voi kohdata uskomusten siivittämiä tarinoita. Jos ihmisiltä kysyy jostakin asiasta, ja heillä ei ole tietoa, he kyllä kehittävät vastauksen mihin kysymykseen vaan. Ei siitä voi muuta sanoa, kuin että on sitten vahva luottamus itseen. Tarinan kertominen onnistuu ihmiseltä, joka ei osaa sanoa, en tiedä.

Raija