PETTYMYKSEN SIETOA

Eräs henkilö, joka vierailee luonani silloin tällöin, huomauttelee kontrolloivasti "virheistäni". Viimeksi olin unohtanut vetää WC.:n kiireisssäni, ja ilmoitus tuli "Vessa pitää vetää käynnin jälkeen". No niinhän se pitää, mutta tiesin sen itsekin. Hänelle itselleen on tärkeää kodin tiptop tyyli. Siis se on hänen ihanteensa, pitää koti säädyllisen siistinä. Hän syyllistää itseänsä, jos kotona ei ole kaikki tiptop, yliminä muistuttaa häntä tekemättömistä töistä ja se lipsahtaa kavereillekin. Ja vielä tarkemmin ajateltuna, hänen roolinsa kotona on syyllistävä, sillä kotona tehdään juuri niin kuin mies haluaa, eikä hänen ihanteensa pääse oikeuksiinsa.

Jos tämä ystävä huomauttaa älyn puutteesta, petyn. Sillä se on asia, jossa olen saanut tuntea, etten ole riittävän älykäs, ja minut on suljettu pois keskusteluista, olen ollut arvoton. Minulle sekä itsen arvostamattomuus, että ympäristön on yhtä arvokkaita vaikutukseltaan, sillä pidän kumpaakin tärkeänä. Olen oppinut suurperheessä iloitsemaan ja pettymään toisten ja itsen peileinä kokemuksissa, sillä tasavertaisuus oli vahva arvo lapsuuskodissamme.

Joskus työpaikalla aloitin keskustelun, " En päässyt oppikouluun", en ehtinyt jatkaa loppuun, kun työkaveri alkoi nauramaan päin naamaa, "ei sinne kaikki pääse". Jos olisin saanut jatkaa, olisin sanonut "ettei kylällä ollut oppikoulua ja priimuksena olisin kyllä päässyt". Sanoja oli hierarkkisesti korkeammassa asemassa, ja hänellä oli valtaa minuun nähden, hän määritteli sen, osasinko työni. Tässä kohtaa petyin ja muistin sen kauan. Työkaverilla oli valtaa, jota hän käytti arvostuksensa kautta. Muistan kuinka arvottomuuteni väijyi lohduttomasti siinä työpisteessä, mutta lähdinpä sieltä opiskelemaan. Tosin opiskelustakin tehtiin kirjallinen valitus, ettei se ole sopivaa, sillä arvottomuuden lonkerot kaivautuivat syvälle.

Masentuneena toisten huomautukset tuntuvat pahemmalta kuin nk. normaalissa mielentilassa. Itsetunto on ikään kuin pysyvää ja heilurimaista. Pysyvässä identiteetissä se on onnistumisten ja arvostusten synnyttämää, heiluri itsetunto on mielialaa, joka syntyy päivän tapahtumista, se on enemmän ympäristön vaikutuksia. Identiteetin vahvimpia kannattelijoita ovat onnistumisen kokemukset. Pienet pettymykset sietää, kun on riittävästi onnistumisia.

Arvottomuus synnyttää ainakin joillekin tunteen, en ole mitään. Itselläni on ollut pitkään luja tunne, olen ja osaan, se on osa identiteettiäni. On tärkeää huomata, mistä itsetunto syntyy, onnistumisista vai toisten vallan käytöstä. Roolissaan voi nähdä, kuinka vilpittömyys, ilo ja aitous tulee läsnäöolevaksi siellä missä arvostus on, luhistumista siellä missä halveksitaan. Tällöin vahva identiteetti on voimavara, jolla pysytetään itseä pystyssä.

Raija