MAHDOTON PAHUUS

Joskus nuorena kirjoitin runon elämästäni, elävän kuolleen aistimusten heräämisestä, olin rakastunut. Nyt vain totean, että olen kuollut pahuuden edessä. Se on mahdottomuus. Se on kuin suurta syntiä, jossa mitkään armot eikä anteeksiannot saa tilaa. Pahuus on kasvanut syyllisen etsimiseksi, syyllisyyden löytämiseksi, ja kestänyt 40v. Se on leimakirves, joka ei tunne armoa. Hetkellinen armo syntyy nyt kirjasta "Syyllinen olo", espoolaisen teologin Anna-Liisa Valtavaaran kirjoittama. Siellä puhutaan väärästä syyllisyydestä, kaltoin kohtelusta syntyneestä. Jo vuosia olen sanonut, että yhteisövalta on pahuuden keskiössä, mutta sitä johtaa muutama henkilö.

Kaikki alkoi siitä, kun ensimmäinen työpisteeni kaupungilla alkoi.  Tulimme uutena ammattiryhmänä vahvan entisen rinnalle, heidän reviirilleen, nuorena ja innokkaana. Kolmen kuukauden jakson jälkeen johtaja yritti sanoa minut irti, ilmoittaen päällikölle, etten tee töitäni, ja henkilökunta valittaa. Kysyin henkilökunnalta, ja he lähtivät puolustamaan minua, allekirjoittivat paperin, jossa asia kumottiin täysin. Mutta tästä jäi leima papereihini, mikä ei koskaan hävinnyt, syytä alettiin etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Nuorena menin kävelemään tuntemattomalla seudulla tanssipaikkaan, ja jouduin tuntemattomien miesten raiskauksen uhriksi. En jaksanut taistella kolme miestä vastaan. Mutta raiskauksen syyksi etsittiin vikaa minun persoonallisuudesta, olin aiheuttanut sen kävelylläni, syyllinen tekoon. Kylällä oli useita raiskaustapauksia, ja muutama mies oli siitä joutunut vankilaan.

Anteeksipyyntöä ei ole koskaan tapahtunut, paitsi vanhempieni taholta, jotka eivät jaksaneet minua auttaa silloin. Kirjoitin kauhut fiktioksi ja sain käsiteltyä asian. Julkaisin kirjan omakustanteena. Muistan kun silloinen johtaja tuli kirjakaupan ovella vastaan kirjani kädessään. "en minä tätä lue, ostin vain työkavereilleni".

Viimeisessä työpisteessäni sain kokea sylkemisen naamalleni. Oli puuttunut lasten väkisin nukuttamiseen melkein päällä maaten, sitoen hoitajaan kiinni, ettei voinut liikkua. Lapsi, joka oli tullut hoitoon kymmeneltä, olisi pitänyt nukkua jo kahdeltatoista.

Kaupungin henkilöstöpäällikkö ilmoitti etten ole sopiva työhön. Ilmoitus meni rekryyn. Sain niin härskin ilmoituksen rekryvirkailijalta, ettei se kestä päivänvaloa. Kun vei asian juristille, rekrytoija kielsi kaiken tapahtuneen ja kaupungin juristit alkoivat puolustaa hänen kertomustaan. Oikeus, oikeus, sitä vaan kyselen, pitäkää se mikrofoni mukananne.

Mutta mitä on tapahtunut näille kaikille leimaamisille. Kun olen tuonut asian esiin ja vaatinut vääryyden korjaamista, sitä ei olekaan tapahtunut, syyllistäjät ovat vetäytyneet ja ilmoittaneet ettei mitään sellaista ole tapahtunut. Minut on leimattu mielisairaaksi, joka kuvittelen asiat.  He ovat suojelleet omaa mainettaan, mutta tuhonneet minun elämäni. Minun vikani on ollut se, etten ole kestänyt väkivaltaa, johon olen sitten puuttunut. En ole koskaan ketään työntekijää persoonana mollannut, en heidän mainettaan ihmisenä tehnyt kyseenlaiseksi. Olen puuttunut tapoihin, jotka ovat vaurioittaneet lapsia, kuten potkiminen. Se on ollut myös minun virkatehtäväni velvollisuus, ilmoittaa. Mutta Suomi on väkivallan luvattu maa, siitä ei puhuta.

Olen ollut kuin koko työurani vankilassa, ja oikeusprosessi on ollu koko ajan päällä. Minusta on etsitty syyllisyyttä piinapenkissä. Olen kulkenut helvetissä, ja siitä pois päästäkseni minun on pitänyt suojautua yksinäisyyteen.

Nyt on pääsiäinen. Minä olen kuollut, Jumala armahti Jeesuksen, mutta ei minua. Pitkään kannoin syyllisyyttä syyttömänä, häpeää, joka luhisti ja romahdutti. Olen aina ollut kunnianhimoinen, tehnyt työni hyvin, syntini oli se, että puutuin vääryyteen. Häpeäni ei tullut siitä, että olisin epäonnistunut työssäni, häpeä tuli epätoivosta vallan väärinkäytön edessä. On kuin kaikkein tärkein ja valtaa kuvastavin ongelma on siinä, että syyllistää halutaan aina kuolemaan saakka.

Minun elämäni on ollut sekä henkisen että ruumiillisen raiskauksen kohteena, pilkan ja ivan kautta. Koskaan ei ole pyydety anteeksi, etsitty vain todisteita siitä, että olen syyllinen. Eräs psykiatri sanoikin, ettei ihminen pääse vapaaksi ellei hän saa tunnustusta siitä, että vääryys on tapahtunut.

Lainaus edm. kirjasta. "Kun terve syyllisyys syntyy vain ainoastaan minun omien tekojeni seurauksena, niin epäterve syyllistyvyys on kehittynyt toisten ihmisten väärien tekojen seurauksena, siis siitä, miten muut ovat kohdelleet minua."

Raija