Muistiongelmia
on nykyään monenlaisia ja monista syistä johtuvia. Niitä on satunnaisia ja sairaudeksi
muuttuvia, muistin puuttumisina, osittaisia ja tiettyyn muistin osaan liittyviä.
Uskon, ettei muistisairauksista ymmärretä vielä paljon. Olemme liian
tiedeuskovaisia, kuin myös uskovaisia muuten, eikä tämä tarkoita, ettenkö
arvostasi näitä, mutta sokeaksi ei pidä tulla. Tämä ei tarkoita sitä, että on
hurahdettava äärilaidasta toiseen ja ei luoteta mihinkään. On uskallettava
tuoda uudenlaisia näkökulmia esiin, näin tutkijatkin löytävät uusia hypoteeseja
tutkiessaan asiaa. Se mikä ei todistu ja näy, eikö se voisi olla totta,
erityisesti tämä tulisi huomioida kokemuksissa, se voi olla sekä itsen todellisuuden
sisäisen kokemuksen kannalta totta, että ulkoisesti näkyvänä ja/tai
näkymättömänä. Ei ole montakaan päivää, kun joku asiantuntija sanoi, että toimeentuloasiakkailla
on kaikilla mielenterveysongelma. Useita järjestöjä olen nähnyt, joissa
haalitaan vaan valtion tukia työntekijöille, kuten koulutuksen kautta, auttaminen
on yksipuolista ja auttaa enemmän auttajia viemään omaa ideologiaa läpi.
Tutkijoissa on niitä, jotka kulkevat kuiluissa laput silmillä ja niitä, jotka
näkevät monimutkaisia järjestelmiä, erillisyyksistä kokonaisuuksiin
johdonmukaisesti.
Pidän
muistin pahimpana vihollisena leikin katoamista, piuhoissa eivät enää liiku muistin osalta toiminnallisesti ja tahdonalaisesti muistin hallitsemiseksi
etuotsalohkolle, ajatuksen operoimiseksi, ne ovat lukittuneet eri aivo-osiin
teknisesti reflektoiden. Pidän myös valheellisuuteen menon yksipuolisen
minuuden kehityksestä johtuvana, leikki on se, mikä avartaa ja tuo uusia
näkemyksiä. On valheellista väittää, että yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja
opetus olisi onnistunut, kun tulokset mielenterveysongelmista puhuu muuta.
Päiväkotityössäni totesin, ettei leikkiä aina arvostettu, sitä ei sallittu ja
leikit olivat välillä aikuisten kehittämiä.
Kuudentoista
vuoden iässä muistini alkoi vaurioitua pahoin vakavan rikoksen kohdistettua
minuun. Muisti oli täysin umpiossa melkein kolmeenkymmeneen ikävuoteen ja
sitten alkoi vieläkin vaikeampi vaihe, muistin erilaisten esiintymisten etsiminen/löytäminen,
johon opiskelu toi osin vastauksia, mutta osittain sulki ulkopuolelle asioita,
mitkä ehdottomasti vaikuttivat muistin toimintaan. Esim. mielen osuutta ei
vielä koulutuksessa huomioitu, jonka nostin esiin, opiskelu 1990 luvun alussa. Maailma
oli oppimisen suhteen kovin yksipuolinen ja jätti huomioimatta tosiseikkoja.
Kauhu vei muistini hajottamalla mielen.
Näyttää
siltä, että muistia tutkitaan kuin ympäröivää maailmaa ihmisineen ei olisi
olemassa, ja se ei vaikuttaisi yksilöön. Mielen jättäminen pois on omituisinta.
Toisaalta mieltä tutkitaan niin kuin se olisi vain ongelmia tuottavaa. Sitä se
onkin, kun mielen ei anneta toimia oppivana ja leikkivänä, aistivana ja
kokevana, avoimena, tai sulkien sitä kokemuksesta. Luin hiljattain kirjan Aivot,
ihmisen Tarina, David Eagleman. Siinä sukellettiin mekaanisesti kehittyvän
ihmiskuvan kautta mieleen neuronien ja synapsien toimintaa kuvaten, mikä on
muistin kulkureittiä. David oli neurologi. Lopulta insinöörimäinen kone
ihmisenä on erilaisten kokeellisten ja korvattujen elinten sekä lääkkeiden
tuoma tekninen robotti suoritteina, jolla ei enää ole tunteita, eikä kokevaa
minää.
Omassa
elämässä ja muitakin havainnoiden olen todennut, että niin suomalaisen kuin eurooppalaisenkin
kulttuurin juuret rakentuvat oppimisessa ja ihmisyyden kehittämisessä niin,
että ihmisestä tulee sotaisa ja vihaa kantava, mekaanisesti toimiva, armeijan oppien
mukainen, mieltään projisioiva. Kaikkein tärkein ja inhimillisin kadotetaan,
ihmisen sisäinen minuus, mikä synnynnäisenä on ja minkä Sigmund Freud totesi
elämän edellytyksen olennaisimmaksi osaksi mielen kehityksessä, leikin.
Leikistä on
kadotettu leikki, juuri se vapauteen johtava ja sitä suojeleva leikin
ominaisuus, mikä lapsella on ensin mielestä syntyneinä mielikuvina, luovuutena,
ei aina. Luovuus on ensin nähtävä esim. lapsen kosketuksina ja kielen kautta
tutkimisina, ulospäin suuntautuvana sisäisestä kokemuksestaan käsin,
tutkimuksena. Siihen tarvitaan kasvatuksessa ja opetuksessa perusturvaelementit,
jonka aikuiset tuovat, sallimus ikätasoon oppimisessa. Ensimmäisiä on narsistisen
puolen terve kehitys, jossa lapsi pelokkaana etsii täydellistä aikuista
tyydyttämään turvan ja luottamuksen tarvetta, tarpeen estyessä alkaa sairauteen
johtava narsistinen täydellisyyteen pyrkimys turvan kokemuksen kadotessa. Ytimessä
turvallisuuteen on katse, jossa lapsi peilaa omaa kokemustaan hoivaajaan nähden
sen silmistä, jos siellä on pelkoa säännöllisesti, turva hupenee, ja lapsi
alkaa suojella yhä enemmän narsistista täydellisyyteen pyrkimistä. Aitous,
luottamus, hyväksyntä, avoimuus ja ilo rakentaa tervettä minää, itsearvostusta.
Yksi, ja erittäin vähälle huomiolle jäänyt seikka lapsuuden oppimisessa on
toiminnallinen opettelu leikin kautta ajattelun kehykseksi, jolloin sisäisesti
syntyneet mielikuvat harjoittelevat etuotsalohkolla mielikuvien järjestelyä ja
kykenevät lopulta pysyttämään muistikuvaa niin, että se ohjautuu leikin ja toteutuksen
asteelle, tällöin sisäsyntyisen itsen kehitys alkaa itseluottamukseen ja –
arvostukseen johtaen, johon aikuiset antavat rajat ja tuen. Lapsi on rakenteen
avulla tavallaan suojassa, uskaltaa kohdata omat ja muitten tunteet.
Monien kulttuurien
kehitys on ollut liiallisessa sanakieliopetuksessa ja sen on uskottu kehittävän
ihmistä ja sivistystä. Mutta siinä on käynyt päivästoin, kun mieli ja tunteet
on jätetty huomioimatta, ne tulee ulos vihana, kauhuna, liiallisina aggressioina,
opetusten toistoina ilman tiedon tarkoituksellisuutta ja merkityksellisyyttä.
Elämäni matkalla on tullut vastaan stoalaisia, jotka kieltävät tunteiden
tarpeellisuuden ja yrittävät estää tunteiden esiin tuloa itsellä ja toisilla ja
sulkevat näin ihmisten mieliä konemaisesti toimiviksi. Usein nämä henkilöt
kuitenkin kohtaavat itsessään tunteita, ja kun niitä ilmenee, he saavat
raivokohtauksia, kun tunteita on ollut kauan estettynä ja pidätettynä. He menevät
sanakielen orjuuteen ja toiminnan rooleihin sekä alistavat muita siihen
syyttäen itsekkyydestä, mutta toimivat juuri itse itsekkäästi alistamalla muita
vaikenemisen avulla, riistäen itseilmaisun vapautta tunteista sanakieleen,
häpäisemällä tmv.
Löytyykö
neuroneista ja synapseista vastaus aivojen toimintahäiriöihin. Vaikka ne
ovatkin tarpeellisia ja minälle kasvualusta, pelkkä ruumis ei riitä, ne ovat
alkujuuri teknisen kehittämisen ongelmana, nähden vain toiminnan, eikä toiminnan
tarkoitusta. Matemaattisten minäkuvien toiminnoista minuuden näkeminen on yksipuolista,
joissa aivosektorien sykkeet lasketaan potensseihin kadottamalla minuuden muut osatekijät
tyystin, on kadotettu vapaus ja leikki, kuten käy myös sanakielessä ehdollistuneiden
harjoitusten seurauksena.
Sosiaalisten
vaikutteiden osuus näyttää jäävän ulkopuolelle, se on sosiaalistamista, ellei
peräti sosialismia. Tämä on vallan ja vallanhimon filosofiaa. Mikä olikaan
tulos, kun yhteisövallan avulla vaiennettiin mykäksi, tulikin muistihäiriöitä vuosikausiksi, vaientamalla, mieli murtui ja aggressiot jylläsivät, kuuleminen
estyi ja puhe tuotti puuroa. Vain omalla sinnikkyydellä, opiskelulla ja tahdollani
sain muistin osittain takaisin, en teknisenä suoritteena, mutta mielen toimintaa
ymmärtäen, ja palautumalla takaisin lapsuuden leikin kykyihin.
Merkitysten
ja tarkoitusten unohtaminen on rakkauden puuttumista, hyväksynnän hylkäämistä
ryhtyen vain tarkkailijaksi ilman jakamisen mahdollisuutta oppimiseen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti