MUISTIN KARKAILUA JA MUUTA IHMEELLISTÄ

 

Muistiongelmia on nykyään monenlaisia ja monista syistä johtuvia. Niitä on satunnaisia ja sairaudeksi muuttuvia, muistin puuttumisina, osittaisia ja tiettyyn muistin osaan liittyviä. Uskon, ettei muistisairauksista ymmärretä vielä paljon. Olemme liian tiedeuskovaisia, kuin myös uskovaisia muuten, eikä tämä tarkoita, ettenkö arvostasi näitä, mutta sokeaksi ei pidä tulla. Tämä ei tarkoita sitä, että on hurahdettava äärilaidasta toiseen ja ei luoteta mihinkään. On uskallettava tuoda uudenlaisia näkökulmia esiin, näin tutkijatkin löytävät uusia hypoteeseja tutkiessaan asiaa. Se mikä ei todistu ja näy, eikö se voisi olla totta, erityisesti tämä tulisi huomioida kokemuksissa, se voi olla sekä itsen todellisuuden sisäisen kokemuksen kannalta totta, että ulkoisesti näkyvänä ja/tai näkymättömänä. Ei ole montakaan päivää, kun joku asiantuntija sanoi, että toimeentuloasiakkailla on kaikilla mielenterveysongelma. Useita järjestöjä olen nähnyt, joissa haalitaan vaan valtion tukia työntekijöille, kuten koulutuksen kautta, auttaminen on yksipuolista ja auttaa enemmän auttajia viemään omaa ideologiaa läpi. Tutkijoissa on niitä, jotka kulkevat kuiluissa laput silmillä ja niitä, jotka näkevät monimutkaisia järjestelmiä, erillisyyksistä kokonaisuuksiin johdonmukaisesti.

Pidän muistin pahimpana vihollisena leikin katoamista, piuhoissa eivät enää liiku muistin osalta toiminnallisesti ja tahdonalaisesti muistin hallitsemiseksi etuotsalohkolle, ajatuksen operoimiseksi, ne ovat lukittuneet eri aivo-osiin teknisesti reflektoiden. Pidän myös valheellisuuteen menon yksipuolisen minuuden kehityksestä johtuvana, leikki on se, mikä avartaa ja tuo uusia näkemyksiä. On valheellista väittää, että yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja opetus olisi onnistunut, kun tulokset mielenterveysongelmista puhuu muuta. Päiväkotityössäni totesin, ettei leikkiä aina arvostettu, sitä ei sallittu ja leikit olivat välillä aikuisten kehittämiä.

Kuudentoista vuoden iässä muistini alkoi vaurioitua pahoin vakavan rikoksen kohdistettua minuun. Muisti oli täysin umpiossa melkein kolmeenkymmeneen ikävuoteen ja sitten alkoi vieläkin vaikeampi vaihe, muistin erilaisten esiintymisten etsiminen/löytäminen, johon opiskelu toi osin vastauksia, mutta osittain sulki ulkopuolelle asioita, mitkä ehdottomasti vaikuttivat muistin toimintaan. Esim. mielen osuutta ei vielä koulutuksessa huomioitu, jonka nostin esiin, opiskelu 1990 luvun alussa. Maailma oli oppimisen suhteen kovin yksipuolinen ja jätti huomioimatta tosiseikkoja. Kauhu vei muistini hajottamalla mielen.

Näyttää siltä, että muistia tutkitaan kuin ympäröivää maailmaa ihmisineen ei olisi olemassa, ja se ei vaikuttaisi yksilöön. Mielen jättäminen pois on omituisinta. Toisaalta mieltä tutkitaan niin kuin se olisi vain ongelmia tuottavaa. Sitä se onkin, kun mielen ei anneta toimia oppivana ja leikkivänä, aistivana ja kokevana, avoimena, tai sulkien sitä kokemuksesta. Luin hiljattain kirjan Aivot, ihmisen Tarina, David Eagleman. Siinä sukellettiin mekaanisesti kehittyvän ihmiskuvan kautta mieleen neuronien ja synapsien toimintaa kuvaten, mikä on muistin kulkureittiä. David oli neurologi. Lopulta insinöörimäinen kone ihmisenä on erilaisten kokeellisten ja korvattujen elinten sekä lääkkeiden tuoma tekninen robotti suoritteina, jolla ei enää ole tunteita, eikä kokevaa minää.

Omassa elämässä ja muitakin havainnoiden olen todennut, että niin suomalaisen kuin eurooppalaisenkin kulttuurin juuret rakentuvat oppimisessa ja ihmisyyden kehittämisessä niin, että ihmisestä tulee sotaisa ja vihaa kantava, mekaanisesti toimiva, armeijan oppien mukainen, mieltään projisioiva. Kaikkein tärkein ja inhimillisin kadotetaan, ihmisen sisäinen minuus, mikä synnynnäisenä on ja minkä Sigmund Freud totesi elämän edellytyksen olennaisimmaksi osaksi mielen kehityksessä, leikin.

Leikistä on kadotettu leikki, juuri se vapauteen johtava ja sitä suojeleva leikin ominaisuus, mikä lapsella on ensin mielestä syntyneinä mielikuvina, luovuutena, ei aina. Luovuus on ensin nähtävä esim. lapsen kosketuksina ja kielen kautta tutkimisina, ulospäin suuntautuvana sisäisestä kokemuksestaan käsin, tutkimuksena. Siihen tarvitaan kasvatuksessa ja opetuksessa perusturvaelementit, jonka aikuiset tuovat, sallimus ikätasoon oppimisessa. Ensimmäisiä on narsistisen puolen terve kehitys, jossa lapsi pelokkaana etsii täydellistä aikuista tyydyttämään turvan ja luottamuksen tarvetta, tarpeen estyessä alkaa sairauteen johtava narsistinen täydellisyyteen pyrkimys turvan kokemuksen kadotessa. Ytimessä turvallisuuteen on katse, jossa lapsi peilaa omaa kokemustaan hoivaajaan nähden sen silmistä, jos siellä on pelkoa säännöllisesti, turva hupenee, ja lapsi alkaa suojella yhä enemmän narsistista täydellisyyteen pyrkimistä. Aitous, luottamus, hyväksyntä, avoimuus ja ilo rakentaa tervettä minää, itsearvostusta. Yksi, ja erittäin vähälle huomiolle jäänyt seikka lapsuuden oppimisessa on toiminnallinen opettelu leikin kautta ajattelun kehykseksi, jolloin sisäisesti syntyneet mielikuvat harjoittelevat etuotsalohkolla mielikuvien järjestelyä ja kykenevät lopulta pysyttämään muistikuvaa niin, että se ohjautuu leikin ja toteutuksen asteelle, tällöin sisäsyntyisen itsen kehitys alkaa itseluottamukseen ja – arvostukseen johtaen, johon aikuiset antavat rajat ja tuen. Lapsi on rakenteen avulla tavallaan suojassa, uskaltaa kohdata omat ja muitten tunteet.

Monien kulttuurien kehitys on ollut liiallisessa sanakieliopetuksessa ja sen on uskottu kehittävän ihmistä ja sivistystä. Mutta siinä on käynyt päivästoin, kun mieli ja tunteet on jätetty huomioimatta, ne tulee ulos vihana, kauhuna, liiallisina aggressioina, opetusten toistoina ilman tiedon tarkoituksellisuutta ja merkityksellisyyttä. Elämäni matkalla on tullut vastaan stoalaisia, jotka kieltävät tunteiden tarpeellisuuden ja yrittävät estää tunteiden esiin tuloa itsellä ja toisilla ja sulkevat näin ihmisten mieliä konemaisesti toimiviksi. Usein nämä henkilöt kuitenkin kohtaavat itsessään tunteita, ja kun niitä ilmenee, he saavat raivokohtauksia, kun tunteita on ollut kauan estettynä ja pidätettynä. He menevät sanakielen orjuuteen ja toiminnan rooleihin sekä alistavat muita siihen syyttäen itsekkyydestä, mutta toimivat juuri itse itsekkäästi alistamalla muita vaikenemisen avulla, riistäen itseilmaisun vapautta tunteista sanakieleen, häpäisemällä tmv.

Löytyykö neuroneista ja synapseista vastaus aivojen toimintahäiriöihin. Vaikka ne ovatkin tarpeellisia ja minälle kasvualusta, pelkkä ruumis ei riitä, ne ovat alkujuuri teknisen kehittämisen ongelmana, nähden vain toiminnan, eikä toiminnan tarkoitusta. Matemaattisten minäkuvien toiminnoista minuuden näkeminen on yksipuolista, joissa aivosektorien sykkeet lasketaan potensseihin kadottamalla minuuden muut osatekijät tyystin, on kadotettu vapaus ja leikki, kuten käy myös sanakielessä ehdollistuneiden harjoitusten seurauksena.

Sosiaalisten vaikutteiden osuus näyttää jäävän ulkopuolelle, se on sosiaalistamista, ellei peräti sosialismia. Tämä on vallan ja vallanhimon filosofiaa. Mikä olikaan tulos, kun yhteisövallan avulla vaiennettiin mykäksi, tulikin muistihäiriöitä vuosikausiksi, vaientamalla, mieli murtui ja aggressiot jylläsivät, kuuleminen estyi ja puhe tuotti puuroa. Vain omalla sinnikkyydellä, opiskelulla ja tahdollani sain muistin osittain takaisin, en teknisenä suoritteena, mutta mielen toimintaa ymmärtäen, ja palautumalla takaisin lapsuuden leikin kykyihin.

Merkitysten ja tarkoitusten unohtaminen on rakkauden puuttumista, hyväksynnän hylkäämistä ryhtyen vain tarkkailijaksi ilman jakamisen mahdollisuutta oppimiseen.

Raija