SOSIAALISTA

 

Monta kertaa olen kysynyt, kuinka meidän suomalaisten sosiaalisuus on kehittynyt ja kysynyt sitä niin yhteisövallan kuin yksilökehityksenkin näkökulmasta. Moni perään kuuluttaa talvisodan henkeä, yhtenäisyyttä, jossa puhallettiin yhteen hiileen. Silloin täytyy muistaa kysyä, mikä oli se asia, minkä vuoksi taisteltiin, ja se oli meille maan itsenäisyys kansana. Sosiaalista valtaa on kuitenkin monenlaista ja se voi tuottaa sekä ongelmia että hyvää.

Yhteisöllisyyden vs. sosiaalisuuden=vuorovaikutuksen, ei tässä kirjoituksessa ole viite sosialismiin. Kehittymisen kaksi merkittävää tekijää on johtaminen ja yhteiset sopimukset, päätökset, päämäärät, tavoitteet, tieto, ja ihmisyyden kehitykset. Valitettavasti olen hyvin pettynyt niihin tieteellisiin tutkimuksiin, jotka kuvaavat ja selittävät tätä ilmiötä. Minulle se on näyttäytynyt aivan toisenlaisena kuin opetuksissa tulleet teoriat antaisivat ymmärtää, ne kuvastavat mahdollisuuksien ja oikeuksien elämää. Perhekeskeisissä malleissa sosiaalisuus kehittyy tunnedynaamisena prosessina usein hierarkkisen vallankäytön suuntaan ja tunnejohteisuuteen, kun taas päiväkotikasvatuksessa se johtaa useimmiten yhteisövallan suuntaan sosiaalistamisena, samalla tavalla ajatteluun. On erilaisia aatesuuntauksia molemmissa malleissa, mutta väitän, että usein molemmat unohtavat yksilöllisen kehityksen ja ajavat roolien maailmaan. Rooli voi olla suoja, jos se rakentuu hyvään tietoon, tuho, kun se rakentuu persoonan valtaan.

Näiden ideologioiden seurauksena kehittyy enemmän eripuraa ihmisten välille kuin oppimista toisiltamme. En voi sanoa, että merkityksellistä edistymistä ja kehitystä olisi tapahtunut viimeisinä vuosikymmeninä, samat tavat johtaa, samat koulutuksen väylät ja ideologiat, yhäkin ohjataan sosiaalistamisen suuntaan yksilöllisyyttä tuhoten, ja yhteisövallan kautta sekä tuhoavana että tunteita ohjaavana näkemään toinen toisenlaisena kuin on, peilisoluongelma. Olen nähnyt pitkän päiväkotiurani aikana, että erilaisuus on se tekijä, josta lapset iloitsevat ja innostuvat, se on oppimisen tie. Yksilöitymiseen tarvittaisiin vähintään kolmen vuoden lähihoiva yksilöllisesti, mieluummin seitsemän vuotta, että minuuden kyvyt kehittyisivät siihen tasoon, jossa lapsi opettelee alkeisvaiheena erottelemaan mielen ja tunteet, sekä oppii vapaaseen itsensä ilmaisuun/toteuttamiseen. Nykyisin kehitetään kollektiivista mieltä, mikä on ehdollistunut aatteiden mukaiseksi.

Tutkimustuloksissa on selvinnyt, että oppimista tapahtuu enemmän kaveriporukoissa, ja sekin on tunnesidonnaista kytkeytyen osittain takautuvasti vanhempiin, yksilöityminen jää valtajärjestelmien alle, kun vedetään joka suuntaan. Se on kuitenkin kiinni siitä, mitkä metodit kasvatuksessa ja opetuksessa vallitsee.

Tämä sosiaalistamisen ideologia, yhtenäistäminen, on vahvana vaikuttamassa ihmisten kehitykseen varhaiskasvatuksesta koulutuksiin. Laula, liiku, toista, usko ja tottele samaan tahtiin, on yhä johtava aate yhteisöllisyyden ymmärryksessä, uskoen, että tämä vie yhtenäisyyteen. Ja en tarkoita tällä sitä, että yksilön diktatuurin tulisi päästä valtaan, mikä näkyy yhäkin valtioiden johdon ohjelmissa. Näillä menetelmillä käykin päinvastoin, yhteiseen muottiin pakottamalla ihmiset joutuvat negatiivisten kierteiden kehään ja tunteiden alistuksiin, vallan kautta roolien ylivaltaan ja eripura tuhoaa ihmissuhteita.

Yhteisödynaamisissa taisteluissa yksilöt ajautuvat rooleihin, syyllinen, syytön, rakentaja, innostaja, toimija, sivistäjä jne. Näissä valtataistelun ongelmat synnyttävät syrjintää, joita on joskus jopa mahdotonta korjata. Eriarvoistavat ja vastakkainasettelulla toimivat vuorovaikutuksen ongelmat ovat periaatteessa myös käyttäytymiseen tullutta itsesuojelua kaltoin kohtelusta, mutta myös tahallista vallan väärinkäyttöä, toisten alistamista, toisten ylistämistä, mitkä tuottavat enimmäkseen syyllistämistä. Kun konfliktit rynnivät yksilöiden välille, etsitään syyllisiä ja oma osuus asiantilaan ajautuu psyykkiseen sidokseen, omaan naiviin itsekäsitykseen, kuvitteelliseen osaamiskyvyn arviointiin tai luonteenpiirteenä tunne-elämän sairauksiin, kuten narsismi. (on hyvä muistaa, että tieteellisesti narsismia ei ole pystytty todistamaan) Kun joku tuo ongelman esiin vallan väärinkäytössä tai kohtelussa, asian esille ottaja syyllistetään, suljetaan ryhmästä, ja tuhotaan hänen elämänsä totaalisesti, joukkovallan tuoma ongelma. Itsensä viattomiksi kuvittelevat, että heillä on valta määritellä mikä on sallittua puhua ja syntipukiksi otetaan joku ryhmästä, erilaista laulua laulava. Tuo viattomuus on haastava termi, se on ikään kuin aitoutta lapsena, mutta ideologiset opit ovat luoneet siihen myös pahuuden. Typerä viattomuususko on vaurioittavaa, kuten pahan olemuksen istuttaminenkin. Kun kohtelu yhteisössä saa aikaan yksilön tunne-elämän häiriön narsismina, on väärin syyttää yksilöä. Muistetaan sekin, että myytti tarkoitti alkujaan Narkissos henkilöä, joka katsoi itseään peilistä, ja muuttui kukaksi, mistä narsissi on nimensä saanut.

Mielen ongelma on siinä, että se tuottaa ihmiskuvasta johtuen pahan ja hyvän näkemisen ihmisyydessä niin, että se roolitetaan eri henkilöihin halujen ja tahdon kautta, välillä toisten estäessä, välillä tukien. Vilpittömyydessä uskotaan, että vain toinen tahraa, ja itse on vilpitön tai rehellinen, luotetaan vain omaa kykyyn, tai uskotaan toisten tarinoihin toiset hyläten. Olen liian usein kuullut sanottavan, en tee koskaan mitään virheitä, se on minulle kauhistus. Kuitenkin peilisolut tekevät sen, että oma paha nähdään toisessa, ja vain erittäin harvat havaitsevat todellisesti. Kokemukseni on, että vilpittömyyteen liittyy vahvasti jotakin sellaista kauneutta, jota ihmiset eivät kestä, totuutta ja rehellisyyttä, mikä halutaan tuhota. Tällainen tuhovietti on omituista, sillä kukaan ei koskaan ole täydellisen kaunis ja vilpitön, vaan kateus aiheuttaa ajatusvääristymän.

Useimmissa konflikteissa olen huomannut, että asian käsittely on viimeisessä tiedossa ja muistissa mitä asiasta on, syy/seuraus katoaa. Kun eräs yhteisö kohteli minua törkeästi ja suutuin, asetin rajat, seurauksena oli se, että minua alettiin syyttää suuttumisesta, eikä huomioitu mitä minulle oli tehty sitä ennen. Useiden häpäisyjen johdosta en enää voinut mennä yhteisöön yhteisiin tilaisuuksiin, koska häpeä ahdisti niin paljon, etten kestänyt sitä. Ehkä minua voi syyttää liiallisesta kiltteydestä, kun olin alistunut kiusattavaksi, mutta toisaalta sain erittäin julmat rankaisut, jos puhuin tai puolustauduin. Tieteen, uskontojen ja hallitsijoiden maailma ei näe todellisuutta. Tämä kertoo juuri arvostamisesta, kun ei kunnioiteta kaikkia ja kumarretaan toisia, aloitetaan keskustelu, mikä on pintaliitoa, eikä yksilöt saa kunnioitusta, vaan yhteisövalta sanelee, jonkun johtajan menetelmät. Tässä pelien maailmassa salataan asioita ja sitten ne vesitetään, kun tulee erilaisia tulkintoja. Ei ymmärretä, että on tärkeää kuunnella kaikkia osapuolia.

Aikoinaan -80 luvulla aina 2000 luvun alkuun kaupunkimme työterveys toimi niin, että yhteisöissä mielenterveydestä murtuneita havainnoivat yhteisön jäsenet, ”hoitivat” asiaa lääkärijohtoisesti työpaikalla. Psyykkisesti sairastunut eristetiin normaalista vuorovaikutuksesta, eikä häntä kuunneltu. Seurauksena vuorovaikutuksesta sulkemisessa oli välinpitämättömyyden syntyä, ja mielen hajoamista, kun millään mitä itse teki, loi tai ajatteli, ei ollut merkitystä, koska ympäristö teki valinnat, ja rajasi mahdollisuudet ja lopputulokseksi saatiin häiriintynyt henkilö. Omasta työnohjaaja opiskelustani tehtiin virallinen valitus.

Tarinoiden kuljettaminen valheellisen tiedon lähteenä on yksi todellisuuden vääristymää, mielikuvajohtaminen, jota jotkin pitävät suorastaan pyhänä. Tarinat voivat olla valheellisia ja tosia, sadut on luotu opetukseen. Valta on kaiken takana, vallan väärinkäyttö.

 

Raija