Luin kolme
päivää 400 sivuista kirjaa kiirastorstaista ensimmäiseen pääsiäispäivään. Siinä kuvattiin pelkoa ja sen kuvautumista
sanakieleen ja ympäristöön, mikä on tietysti hyvää taidetta. Se oli siis
ajattelutason ilmiö koettuun pelkoon nähden. Olen yhä vain ymmyrkäisenä siitä,
ettei noita pelon erilaisia muotoja löydy mistään, on vain ikään kuin
keskiluokan pelot. Pelkoni oli täysin erilaista kuin psykologisesti selitetään,
itsemääräytymisestä, ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta, sanakielestä,
kehonkielestä ja mitä näitä onkaan. Kun tunteeni ja ajatukseni oli kielletty,
ne siirtyivät kokemukseen kehon tasolle. Ne olivat pelkkää kipua, kehon
vääntymistä/näkymistä eri muotoon kuin se olisi ollut terveesti olemassaolona,
asentojen oppimista kumaraan nöyryyttämisen alla, ja haukkumista ylimieliseksi
ja itsekkääksi, pakkoroolissa olin alistettu ja häpäisty. Silloin kun tajuaa,
että äänikin muuttuu ahdistuksen myötä kivun kitinäksi kuin ruosteinen rauta,
että kipu on enemmän tuntokokemus kuin tunteet, mitkä ovat hyväosaisten
näkemystä nähdä ongelmia ajattelutason mukaisena. Todellisesti syrjittyjä ei
nähdä, eikä yhteisön tuottamia ongelmia, tunnekokemusta ei välttämättä ole.
Koulutuksissa
ja oppimisessa on erilaisia tekijöitä, jotka sekä edesauttavat että estävät
hyvää kehitystä. Kun huomioimme, että meillä on lääkärit, psykologit ja
terveydenhoitajat, silti näyttää menevän päin prinkkalaa, se vaikein kivun ja
tuskan olemus ei tule näkyviin. Muistan opiskeluajalta tapauksen, jossa mentiin
tarkastuskäynnille perheeseen hoitamattoman kodin ja asioiden vuoksi, eteinen
oli täynnä roskapusseja katon rajaan saakka, jossa ötökät parveilivat.
Tarkastuskäynnillä oli viisi ”asiantuntijaa”, lääkäri, psykologi,
sosiaalityöntekijä ja perhepalvelujen työntekijä, sekä minä. Kaikki vain
moittivat ja antoivat ohjeita, kuinka pitäisi elää, kukaan ei nähnyt
mielenterveysongelmaa, mikä mielestäni näkyi selvästi isässä ja tyttäressä.
Kun opettaminen
on paljolti aistiehdollistunutta, eikä siirry pitkäaikaiseen muistiin ajattelun
kautta kuin vain toistoina, itseluotu minuus jää syrjään. Ajattelun
kehittyminen vaatii tunteiden kautta sitoutumisen, kiinnostuksen ja
motivaation. Sen ydin on varhaislapsuudessa. Itselläni opiskelu on aina ollut
innostunutta, koska sain leikkiä vapaasti ja luoda minuutta, mikä säilyi
innostuksen lähteenä ja mikä tuhoutui sosiaalisen vallan alla. Vain aistien
kuulo, näkö ja kinesteettisen kautta kehittyneet muistit eivät tue muistissa pysymistä,
vaan voivat hävitä kuin vesi hanhen selästä. Tarvitaan ratkaisukeskeistä
minuutta, mikä rakentaa itse havainnoistaan muistin, ja aistit jäävät vapaaksi
aistimaan ja käyttämään lyhytaikaista muistia, jolloin myös mieli pysyy
vapaana. Samaistumisen ongelma näkyy nykyisissä koulutuksissa, erityisesti työelämässä.
Ajattelun kehitykselle on eri reitit, innovaation ydin löytyy ihmisen sisäisen minuuden
kautta kehitykseen, tunne- ja mielikuva-aktivoinnilla yksilön kiinnostuksen ja
motivoinnin avulla.
Ironisesti ajatellen
tuntuu siltä, kuin psykologia olisi ajautunut filosofiaan, tai paremmin
psykiatriaan. Kun on luotu upeat minäteoriat, käykin niin, että se kaunis
luomus halutaan tuhota, kauneuden kääntöpuolella on julmuus.
Onko huolikeskustelu
ajautunut psykologisiin virhearvioihin? Kuuntelin Flinkkilä & Kellomäki
ohjemaa viime lauantaina.? Duudsonit toivat perheisiin toimintoina yhteisöä
yhdistäviä hämmennykseen perustuvista metodeista, mitkä tuntuivat toimivan. Keskustelussa
tuli esiin ”taakankantaja” termi, kun se yhteisönä vaivasi heidän jäseniään.
Tälläkin kertaa asia käsiteltiin vain niin, että yksilö ottaa taakan. Se on yhteisörooli,
jossa sekä yhteisö antaa, että yksilö ottaa epävirallisesti ja virallisesti.
Itselleni se oli enemmän annettu, koska minulle ei annettu osallistumisen ja
vaikuttamisen oikeutta. Roolisairastumiset voivat olla hyvin erilaisia
vallankäytön menetelmien kautta rakentuneina, vrt. esim. uskonnolliset kultit,
mutta mekanismit ovat samat kaikissa yhteisöissä, luodut ihanteet, jotka perustuvat
valtaan. Käskyt ovat vahvimpina vaikuttamisessa, johtamisen menetelmät.
Onko niin,
ettei psykologia pysty vastaamaan todellisen ihmisen kokemuksiin, vaan yksilöt
joutuvat etsimään yhä iskelmämusiikin kautta todelliset tunteidensa lähteet? On
aina ongelma, jos tutkitaan vain tuloksia, eikä syitä löydetä syntymekanismeihin
loogisesti, vaan tieto rakentuu ainoastaan tutkijan hypoteesiin. Arvostan korkealle
psykologiaa, mutta toivoisin sen enemmän kehittyvän oppimispsykologiaan, kuin
korjaavaan hoitoon. Totta kai vauriot on korjattava ja autettava särkyneitä
sieluja, kuten lääketieteessäkin jo näkyy terveiden elämäntapojen suositukset.
Niin usein jäädään loukkuun ja vankilaan yksilön luonteeseen ja yksilöön tuijottamiseen,
eikä yhteisön valtaa käsitellä. Yhteisöiden käyttäytymistavat ovat aina läsnä,
eivätkä ne ole muuttuneet tai hävinneet ajansaatossa.
Psyyken
ymmärtäminen monella tasolla toimivaksi, jossa osataan erottaa psyyken
puolustus mielikuvituksen pursuamisena, ja on alkuun lähtökohta ajattelussa,
mikä myöhemmin kehittyy hallituksi ajatteluksi, ja on leikin olennaista kykyä, ensimmäinen
vaihe, mikä jää ajatuksen synnyttämisessä osaamiseksi, mutta ei ainoastaan
riitä oppimisen kehittymiseen, vaan vaatii yksilön oikeuksia ajatteluun yhdistäen
muita osa-alueita minuudessa.
Liiallinen
keskittyminen vain aistimuistien harjaannuttamiseen ehdollistumisena saattaa
estää vapautumisen kuulemiseen todellisesti, ja emme kuule todellisesti sitä,
mitä sanakieli voi antaa. Roolien ja tekojen vaikutusta ei voi aliarvioida, ja
katsoa, että vain yksilön persoonallisuus on ongelma, hänen tahtonsa ja halunsa.
Ongelma on todelliset teot, sosiaalinen valta, joita yksilöön kohdistetaan,
saattavat jopa olla syy erityisiin persoonallisuushäiriöihin, kun psyyken
puolustus kehittää omanlaistaan persoonallisuutta.
Ihmisen
mielessä on tietoinen ja tiedostamaton puoli. Tiedostamattoman puolelta syntyy
tunteet tiedostamatta, ne syntyvät kokemuksesta. On tärkeää, ettemme tule liian
tietoiseksi, järjelliseksi, että tiedostamaton voi viestiä tunteemme. Liiallinen
keskittyminen kehollisesti ja aistien välityksellä omasta tahdosta ja/tai
peloista, joita ympäristö antaa, tai itse ottaa, voi pakkorooleissa viedä
yliaistimuksiin, jolloin itseilmaisu jää psyyken puolustuksen ikeeseen, ja tästä
ihminen voi masentua, välillä liiallinen aggressio nousee pintaan, luoden taas vahvaa
yliaistimusta. Fyysisen puolen aktivoimista ärsyttämällä on syytä miettiä,
milloin se muuttuu liialliseksi.
Sosiaalinen
valta, mitä voisi kutsua koheesioksi, samaistuttaa ihmisiä. Erilaisten ihmisten
olemassaolo oikeus estää osin liiallista itsekeskeisyyttä. Eriarvoistuminen
kehittyy paljon vallan, aseman ja valtaoikeuksien turvin, vahvistaa myös
pelkoja ja inhoa toisiamme kohtaan. On tärkeää miettiä mitä oikein tuemme.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti