Joku aika
sitten luin artikkelin, jossa kritisoitiin ihmisen suurta tarvetta osoittaa
oikeassa olemistaan. Se ei saanut suurta suosiota somessa artikkeleita jakajien
keskuudessa, ja kertonee tarpeesta tukea omaa oikeassa olemisen vinoumaa. Oikeassa
oleminen on vahva itsetunnon tukija, tuo varmuutta, kykyä ilmaisuun,
tavoitteiden asettamista, toimintaa, mutta myös harhaa. Artikkelissa
ihmeteltiin, missä on alkulähteet tällä voimakkaalle taipumukselle ja kysyttiin,
olisiko koulutus taustalla vaikuttamassa. Kyllä me tietoa tarvitsemme ja
mieluummin perusteltuna. Itse olin vahvasti tieto-orientoitunut keski-iässä,
jolloin suurimman osan opinnoistani suoritin, kuulunee asiaan. Tieteessä
etsitään totuutta, Raamatussakin sen uskotaan olevan, totuutta pitäisi voida
tarkistaa, paikkansa pitävyyttä. Epäluulo ja epäily ovat useimmiten kuitenkin
ihmisen vallitseva mielentila, pelkolähteisenä, niin silloin ei voi olettaa,
että totuus pääsisi hyvin esiin, luottamuksen ja turvallisuuden rakentamisella
tätä voi vähentää.
Olen ollut
kiinnostunut tunteista sen jälkeen, ja erityisesti sen jälkeen, kun menetin ne.
Muistan ikuisesti, kun yksi psykologiystäväni nauroi väitteelleni, ettei
ihmisellä ole tunteita ja sai raivokohtauksen muka typerälle väitteelleni
kesken junamatkan kanssakulkijoiden ihmeteltyä suu auki. Oli vuosi -77. Se
kuvasti hänen tietämättömyyttään kokemuksen tasolla, miten tunteille käy
pahassa traumassa, ne katoavat mielen hajoamisen aikana, tai siirtyvät alitajuntaan
järjettömien todellisten ja/tai epätodellisten uhkien alla, josta niitä voi
olla vaikea saada käsittelyyn. Nk. fiksuimmat ihmiset väittävät ja puolustavat
oikeutena nihilismiä tukeakseen ikään kuin heikompia/vahvempia ja heille oikeutta
siirtää tunteet toisten kannettavaksi ja täten hyväksyvät toisen ihmisen elämän
tuhoamisen, vastuuttomuuden.
On hyvä
oppia erottamaan tietoinen, tiedostamaton ja alitajunta. Tietoinen on
ymmärryksen ytimessä, jonka mukaan ihminen toimii egon alaisuudessa,
tiedostamaton on se, jossa tunteet katsotaan syntyvän, id, josta sanotaan, että
se on seksuaalilähtöinen, alitajuntaan siirtyy asiat, joita ei pysty käsittelemään
itse, tai ympäristö vaatii niiden tietynlaisena olemista, alitajunta on kuin
yhteisön omatunto. Minuuden kolmas ulottuvuus on yliminä, jossa ihanteet asuvat
ja tavoitteet syntyvän oppimisen kontekstiin. Minän osat voivat toimia
irrallisena toisistaan, mutta kokonaisvaltaisessa kehityksessä ne vaikuttavat
toisiinsa ja luovat kokemusta, jossa ihminen kasvaa tietoiseksi omista
kokemuksistaan niiden syntymisessä peilaamatta niitä toisiin ainoastaan toisesta
syntyneenä. Tunteet syntyvät aina itsestä ja vaikutteet ovat todellisuutta.
Psykologian
pitäisi antaa viitekehys itsetuntemuksen oppimiseen ja oppimista ymmärtää niin,
että se on jatkuvaa ja koko elämän kestävää. Tunteiden osalta tunteet tulevat
tässä ja nyt, ja tunnemuisti vaikuttaa niihin. Osaava psykologi osaa auttaa
tunteiden jäsentämisessä. Väkivalta on mielestäni suurin este ja vaikuttaja
tunteiden syntymään. Ihminen on suurimman osan tietoisuudessaan harhainen. Se
on tiedon puutetta, tiedon heikkoutta, mutta mielen harhaisuus on tapahtumien
ja kokemusten summaa, toki myös yksilön kykyä. Viitekehys on hahmoa sanoilla ja
kuvilla syntyvyyden kuvausta perustellen, alkuperän ja tavoitteiden välistä
matkaa ja vaikutteita. Itsetuntemuksen saavuttaa tutkimalla viitekehyksessä
tulevia symboleja ja omia kokemuksia analysoimalla, missä ne esiintyvät.
Tunteita syntyy kaikkialla aivoissa, jopa kehotunteita siirtyneenä kokemuksessa
sisäsyntyisestä ulkoiseen kokemukseen.
Kohtaamisessa
tunteet vaikuttavat samaistumisen kokemuksena. Tarvitsemme toisiamme, että
löytäisimme itsemme. Toisen tunnekokemukset nostavat pintaan omia tunteita. Jos
emme ole tietoisia omien kokemusten synnystä, katselemme toista irrallisena
itsestä, siirrämme tunnekokemuksen toiseen. Siksi itsetuntemus on tärkeimpiä
asioita ihmisen kehityksessä, otamme vastuun omista kokemuksista ja tunteista,
ja se on eri asia, kuinka syy ja seuraus ovat sen taustalla, puukonisku nostaa
raivon, se on selitys, ja selittävä tekijä tarvitaan. Mitä rankempi väkivalta
on sitä rankempia ovat seuraukset.
Pääosin
katson tunteiden syntymää kehokokemuksesta alkaneena ja siinä kehittyneenä eri
versioiksi, kuten syntymäpuristus-> ahdistus->pelko, inho-> makujen
karvaus ->inho ulkoatulevaan, ilo-> sisäsyntyinen tyydytys kokemukseen->
avautuminen nauruun ja takaisin iloon, suru->kipu->pettymykset jne. Koska
nämä vaikuttavat toinen toisiinsa sisäisesti ja ulkoisesti, on yksilön tehtävä
tutkia mistä ne heijastuvat, ulkoa tuleva kaltoin kohtelu voi tuoda ahdistusta,
eikä se ole sisältä syntyvää, vaikka ahdistus onkin lähtökohtaisesti
sisäsyntyistä. Tunteiden juuret ovat mantelitumakkeessa aivoissa ja vuorovaikutuksesta
syntyneissä arvoissa.
”Ihmiset
kavahtavat toisten surua ja kurjuutta, ja uhria rangaistaan niistä peloista,
joita hän herättää toisissa. Uhri ajetaan yksinäisyyteen ja eristyksiin, aivan
kuin suru tarttuisi, aivan kuin se voisi vaieta pois”. Lainaus jostakin
kirjasta.
Jos joku on
50 vuotta halveksunut sinua, jonain päivänä se räjähtää ja laukaiset suoraan ja
säästelemättä ilmoille ikävin sanoin syytökset, jopa leimaat ja häpäiset.
Näkemysten ja mielipiteiden tarkoitus ei ole harhauttaa irti kokonaisuudesta,
ei alistaa toisia omiin näkemyksiin ja kokemuksiin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti