Sisäinen
minuus, sitä on julistettu nyt virtanaan ihmisten mieliin. Vähemmän on puhuttu
siitä, että se voi vinksahtaa pahasti pieleen ja viedä meidät harhapoluille,
mutta yhtä hyvin se voi viedä meidät tielle, jossa on mahdollisuus nähdä
sisäistä totuutta ja ulkoista todellisuutta kuvina/näkemyksinä, jotka
yhdistävät, luovat näkemyksiin rakentavia elementtejä ja avaavat teitä
tiedolle, mikä on totuuden etsimistä, eikä koskaan täydellistä. On asioita,
joissa totuus on ehdotonta, esimerkiksi sydänlääkärin kirurgin veitsenviillot,
eikä sovi unohtaa, että myös mielen puolella on perustavanlaatuisia yleisiä
ominaisuuksia, kuten havaitseminen, mikä sekin voi kadota, jos ihminen menettää
tahdon ja halun. Ihminen voi menettää tietoisuuden tekoihinsa, vain muisti
työskentelee opittujen tapojen suhteen ilman johdonmukaisuutta, ja tällöin hän
on syyntakeeton.
Jaan sisäistä
minuutta pelosta syntyneeseen mielen kehitykseen ja luottamuksen ja turvan tukemana
tasapainoiseen. Pelosta syntynyt on nyt vallalla olevaa, ”herran pelko on
viisauden alku” menetelmänä.
Pelon kautta
kehittyneitä mieliä näkee monissa yhteisöissä, mitkä luovat vain lisää pelkoa
omien mielikuviensa kautta. Pitäisin hyvänä, jos pyrittäisiin erottelemaan
mieli- ja muistikuvat, vaikka se on vaikeaa. Mielikuvien pelkotaustalta löytyy
hirviöitä, jolloin pitkälle kehittynyt ja kauhukuvien valloittama mieli tuottaa
järjetöntä vihaa, mikä kohdistuu milloin joukkoihin, milloin yksilöihin tai
vaikka sukupuolisuuteen. Joku sanoi, että kaikki naiset ovat huoria, kaikki
äidit aina ovat syypäitä lastensa epäonnistumiseen ja tuhoon. Äidin rakkaudesta
on tehty ainoa tie lapsen hyvään kehitykseen, kiintymykseen ja rakastamiseen.
On unohdettu, että miehen rakkaus ja kunnioitus on naiselle tärkeimpiä rakastamisen
oppimisessa ja päinvastoin, se on opittua, mikä lisää itse itseään. On sanottu,
että miehen ja naisen rakkaudellinen suhde on lapsen henkinen koti. Pakkorooleihin
rajaaminen vanhemmuuden suhteen tuhoaa monen lapsen perheen, jossa isä on rajojen
asettaja, äiti rakkauden antaja, ikään kuin mies ei pystyisi rakastamaan, ja
olisi vain työn kautta toimiva. Se on 1800 luvun käsitystä ihmisyydestä ja
kasvatuksesta sekä julmaa miehen aliarvioimista, biologismiin alistamista,
kokemuksen puutteen sivuääni, kun ei ole lupa tunteisiin, joita kokemuksesta
syntyy.
Kun ihminen
joutuu pakkorooliin ja kieltää tai kielletään tunteiden kokemisesta, hänen
tunne-elämänsä jää kehittymättä, tunteet tunnistamatta, ja ne alkavat kehittää alitajuntaan pesää, jossa ne tuottavat pakko/pelkomielikuvia. Eheyttävät ja
vapaasti tulevat tunteet ovat mielenterveyden yksi perusta.
Pelkomielen
kautta itseytensä saaneet ja sisäisiin pelkokuviin ehdollistuneet näkevät
ympärillään hirviöitä, äidit/isät aina syypäinä, naiset aina huorina, jne. Heille
on kehittynyt sisäiseen minuudesta pelko/vihaminuus. Tässä kohtaa voisi jopa
sanoa, että sisäinen minuus on rakentanut helvetin ihmisen sisään, itseviha,
jota hän ei hallitse, ja minkä hän projisoi ympäristöön ja se on tarpeellista,
että viha voi väistyä, vaikka juosten tai piirtäen. Tätä voi sanoa myös sivistyksen,
kirjallisuuden, taiteen ja tositapahtumien kulkureitiksi, Raamatun oppien
mukaiseksi harharetkeksi, jossa minä kehittyy vasten vilpittömän lapsen
luontaista kehitystä.
Pelon ja
vihan kautta kehittyneet mielet alkavat nähdä mielikuvissaan fantasioita,
hallusinaatioita ja tragedioita, pakkomielikuvia, lohikäärmeitä, sisiliskoja,
käärmeitä, jotka alkavat ohjata heitä pakkokäskyinä. Lopulta he päätyvät
rakentamaan itselleen ristinpuun, johon vihaitseys hirttäytyy kauhukuvien
kautta syyllisyyden saattelemana, myös tositekojen, ympäristön pakottamana. On
nähtävä persoonallisuushäiriössä se, että varsinainen pelon synnyttäjä ei tule
heti esiin, vaan ihminen projisoi sen turvalliseksi kokemaansa.
Ajatteluharhassa kokonaisuus hämärtyy, kerran tapahtunut asia saa suhteettoman
vaikutuksen ja maailma näkyy siihen nähden, ja suurin osa jää huomioimatta.
Tositapahtumia ja hirveitä tekoja on myös oikeasti olemassa, eikä niitä pidä
sekoittaa mielikuvitukseen. Itselläni kesti 20 vuotta, ennen kuin mieli alkoi
palautua ja muistaa tositapahtumia, riittävässä turvallisuudessa.
Maailma on
rakentunut tällaisten minäkäsitysten varaan, jossa ihmisen persoonallisuus on
pelon valtaama, ja tiede tuottaa näistä tietoa, toteaa tuotetun ja tuloksen.
Täysin sivuun ja tunnistamatta on jäänyt niiden ihmisten minäkehitys, jotka
ovat oikeuksia vailla, kuten itselläni kävi. Minulle ei kehittynyt hirviöitä
mieleen, pelkoa suurempi oli kauhu, joka hajotti mielen ja se esti pelkomielikuvien
syntymän tunteista, ne olivat aistimielikuvia, kehollisia. Siten voi sanoa,
että se oli onni onnettomuudessa. Todellisuutta voi katsoa sekä
aistihavaintojen että mielikuvien kautta, muistaen, että ne myös sekoittuvat
toisiinsa, mutta eivät aina, ne on mahdollista nähdä ja kokea selkeästi
erillisenä tullen.
Sosiaalista
kontrollia pidetään ihmisten hyvänä suojana, ohjauksena ja viisautenakin, jos
ihmiset osaisivat kunnioituksen ja kuuntelun, toisen huomioimisen. Mutta se on
myös tuhon lähde. Työpaikoissani henkisen romahdukseni jälkeen minulta ei
kysytty asioita tapahtumissa, vaan muiden ihmisen havaintoja pidettiin oikeana.
Niin toisten ihmisten mielessä oleva peilautuminen toi uuden totuuden minusta ja
tapahtumista. Usein sanotaan, että ihminen, joka on itsevaltias, joutuu toisten
hylkäämäksi. Se on psykologisointia, pelko joka ihmisessä näkyy, synnyttää pelon
toisessa ihmisessä, ja hän hylkää toisen pelon vuoksi, ei kestä ahdistusta tai
hänelle on voitu antaa virallinen valta toisen tarkkailuun, estetty näin
normaali vuorovaikutus. ”Kävikö Trumpille kuin Julius Caesarille, joka ensin
nosti itsensä yksinvaltiaaksi ja sitten joutui läheisimmänkin ystävänsä
hylkäämäksi”, sanoo aamun Iltasanomissa Ulkopoliittisen instituutin johtaja
Mika Aaltola. Todellisia hirviöitä on olemassa, mutta sitä ei tule yleistää. On
ihmisiä, jotka itsekkäästä syystä tekevät hirmutekoja, ja ihmisiä, jotka
puolustaakseen itseään käyttäytyvät raivokkaasti, tai vajoavat kuolemaan.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti