ITSEÄ ETSIEN, TUNTEITA TUTKIEN

 

 

Joku aika sitten luin artikkelin, jossa kritisoitiin ihmisen suurta tarvetta osoittaa oikeassa olemistaan. Se ei saanut suurta suosiota somessa artikkeleita jakajien keskuudessa, ja kertonee tarpeesta tukea omaa oikeassa olemisen vinoumaa. Oikeassa oleminen on vahva itsetunnon tukija, tuo varmuutta, kykyä ilmaisuun, tavoitteiden asettamista, toimintaa, mutta myös harhaa. Artikkelissa ihmeteltiin, missä on alkulähteet tällä voimakkaalle taipumukselle ja kysyttiin, olisiko koulutus taustalla vaikuttamassa. Kyllä me tietoa tarvitsemme ja mieluummin perusteltuna. Itse olin vahvasti tieto-orientoitunut keski-iässä, jolloin suurimman osan opinnoistani suoritin, kuulunee asiaan. Tieteessä etsitään totuutta, Raamatussakin sen uskotaan olevan, totuutta pitäisi voida tarkistaa, paikkansa pitävyyttä. Epäluulo ja epäily ovat useimmiten kuitenkin ihmisen vallitseva mielentila, pelkolähteisenä, niin silloin ei voi olettaa, että totuus pääsisi hyvin esiin, luottamuksen ja turvallisuuden rakentamisella tätä voi vähentää.

Olen ollut kiinnostunut tunteista sen jälkeen, ja erityisesti sen jälkeen, kun menetin ne. Muistan ikuisesti, kun yksi psykologiystäväni nauroi väitteelleni, ettei ihmisellä ole tunteita ja sai raivokohtauksen muka typerälle väitteelleni kesken junamatkan kanssakulkijoiden ihmeteltyä suu auki. Oli vuosi -77. Se kuvasti hänen tietämättömyyttään kokemuksen tasolla, miten tunteille käy pahassa traumassa, ne katoavat mielen hajoamisen aikana, tai siirtyvät alitajuntaan järjettömien todellisten ja/tai epätodellisten uhkien alla, josta niitä voi olla vaikea saada käsittelyyn. Nk. fiksuimmat ihmiset väittävät ja puolustavat oikeutena nihilismiä tukeakseen ikään kuin heikompia/vahvempia ja heille oikeutta siirtää tunteet toisten kannettavaksi ja täten hyväksyvät toisen ihmisen elämän tuhoamisen, vastuuttomuuden.

On hyvä oppia erottamaan tietoinen, tiedostamaton ja alitajunta. Tietoinen on ymmärryksen ytimessä, jonka mukaan ihminen toimii egon alaisuudessa, tiedostamaton on se, jossa tunteet katsotaan syntyvän, id, josta sanotaan, että se on seksuaalilähtöinen, alitajuntaan siirtyy asiat, joita ei pysty käsittelemään itse, tai ympäristö vaatii niiden tietynlaisena olemista, alitajunta on kuin yhteisön omatunto. Minuuden kolmas ulottuvuus on yliminä, jossa ihanteet asuvat ja tavoitteet syntyvän oppimisen kontekstiin. Minän osat voivat toimia irrallisena toisistaan, mutta kokonaisvaltaisessa kehityksessä ne vaikuttavat toisiinsa ja luovat kokemusta, jossa ihminen kasvaa tietoiseksi omista kokemuksistaan niiden syntymisessä peilaamatta niitä toisiin ainoastaan toisesta syntyneenä. Tunteet syntyvät aina itsestä ja vaikutteet ovat todellisuutta.

Psykologian pitäisi antaa viitekehys itsetuntemuksen oppimiseen ja oppimista ymmärtää niin, että se on jatkuvaa ja koko elämän kestävää. Tunteiden osalta tunteet tulevat tässä ja nyt, ja tunnemuisti vaikuttaa niihin. Osaava psykologi osaa auttaa tunteiden jäsentämisessä. Väkivalta on mielestäni suurin este ja vaikuttaja tunteiden syntymään. Ihminen on suurimman osan tietoisuudessaan harhainen. Se on tiedon puutetta, tiedon heikkoutta, mutta mielen harhaisuus on tapahtumien ja kokemusten summaa, toki myös yksilön kykyä. Viitekehys on hahmoa sanoilla ja kuvilla syntyvyyden kuvausta perustellen, alkuperän ja tavoitteiden välistä matkaa ja vaikutteita. Itsetuntemuksen saavuttaa tutkimalla viitekehyksessä tulevia symboleja ja omia kokemuksia analysoimalla, missä ne esiintyvät. Tunteita syntyy kaikkialla aivoissa, jopa kehotunteita siirtyneenä kokemuksessa sisäsyntyisestä ulkoiseen kokemukseen.

Kohtaamisessa tunteet vaikuttavat samaistumisen kokemuksena. Tarvitsemme toisiamme, että löytäisimme itsemme. Toisen tunnekokemukset nostavat pintaan omia tunteita. Jos emme ole tietoisia omien kokemusten synnystä, katselemme toista irrallisena itsestä, siirrämme tunnekokemuksen toiseen. Siksi itsetuntemus on tärkeimpiä asioita ihmisen kehityksessä, otamme vastuun omista kokemuksista ja tunteista, ja se on eri asia, kuinka syy ja seuraus ovat sen taustalla, puukonisku nostaa raivon, se on selitys, ja selittävä tekijä tarvitaan. Mitä rankempi väkivalta on sitä rankempia ovat seuraukset.

Pääosin katson tunteiden syntymää kehokokemuksesta alkaneena ja siinä kehittyneenä eri versioiksi, kuten syntymäpuristus-> ahdistus->pelko, inho-> makujen karvaus ->inho ulkoatulevaan, ilo-> sisäsyntyinen tyydytys kokemukseen-> avautuminen nauruun ja takaisin iloon, suru->kipu->pettymykset jne. Koska nämä vaikuttavat toinen toisiinsa sisäisesti ja ulkoisesti, on yksilön tehtävä tutkia mistä ne heijastuvat, ulkoa tuleva kaltoin kohtelu voi tuoda ahdistusta, eikä se ole sisältä syntyvää, vaikka ahdistus onkin lähtökohtaisesti sisäsyntyistä. Tunteiden juuret ovat mantelitumakkeessa aivoissa ja vuorovaikutuksesta syntyneissä arvoissa.

”Ihmiset kavahtavat toisten surua ja kurjuutta, ja uhria rangaistaan niistä peloista, joita hän herättää toisissa. Uhri ajetaan yksinäisyyteen ja eristyksiin, aivan kuin suru tarttuisi, aivan kuin se voisi vaieta pois”. Lainaus jostakin kirjasta.

Jos joku on 50 vuotta halveksunut sinua, jonain päivänä se räjähtää ja laukaiset suoraan ja säästelemättä ilmoille ikävin sanoin syytökset, jopa leimaat ja häpäiset. Näkemysten ja mielipiteiden tarkoitus ei ole harhauttaa irti kokonaisuudesta, ei alistaa toisia omiin näkemyksiin ja kokemuksiin.

 

Raija