Maailma
tarjoaa monenlaisia menetelmiä löytää sisäistä rauhaa, tunnistaa tunteitaan,
kehittää sanakieltä, harjoitella mielen hallintaa, löytää sisäinen vapaus
pakottamasta johonkin muuhun kuin ihminen tarvitsee. Ongelmana ei ole
menetelmien vähäisyys, ongelmana on ymmärtää ihmisen sisintä ja sen
toimintaehtoja. On helppo sanoa, rauhoitu, mutta se ei ole mahdollista
kaikille.
Esimerkiksi
hiljaisuus voi olla toiselle tuskaa, toiselle rauhaa. Jos ihminen on yhteisön
taholta pakotettu olemaan hiljaa, pitämään suunsa kiinni ja häpäisty sekä
syyllistetty päälle, hänen voi olla vaikea saavuttaa sisäistä rauhaa, vaikka
olisi syytön, silti häpeä hallitsee. Jos ja kun yhteisö ei hyväksy yksilöä,
vaan rankaisee häntä, häpeä kasaantuu hänen mieleensä. Toisille häpeä on
voimakkaampi yhteisön leimakirveenä ja/tai toisille omantunnon tuottamana,
riippuen mihin kohdistuen lyödään. Ihmisellä on perustarve toiseen ihmiseen,
tarve vuorovaikutukseen, se on ihmisen perimmäinen tarve, ja jo vauva nostaa
päänsä kohti äitiä heti syntymän jälkeen, jopa äidinmaidon hajun on todettu
kääntävän vauvan pään oman äidin rintaa kohden.
Minua on
”kasvatettu” hiljaisuuteen ohjaamalla, etten puhuisi, etten kertoisi, etten
näkisi ja kuulisi, minua on rangaistu havaitsemisesta, enimmäkseen työpaikolla.
Minulle hiljaisuus on häpeän peittämää, se tulee esiin yhteisöissä, vaikka
sisäinen rauha mielessä on saavutettu ja osaan nauttia yksinäisyydestä, häpeä
on ehdollistunut rankaisuihin ja pelko toiseen ihmiseen on tullut hallitsevaksi,
kun lyöntejä tulee lisää ja ennakkoluuloja pidetään yllä mielikuvajohtajien toimesta.
Tätä on yritetty muuttaa vaatimalla muutosta käyttäytymiseeni, koska maailma on
psykologisoitunut, eikä vallanpitäjiltä vaadita moraalia, oikean ja väärän
tiedostamista. Hierarkkinen valtajärjestelmä tuottaa uhreja. Olen joutunut
olemaan hiljaa 50 vuotta. Siksi hiljaisuuden vaatimus tuntuu minusta pahalta,
eikä sillä ole mitään tekemistä sisäisen rauhani kanssa, minkä voi saavuttaa
yksin ollessa, kun todellisia uhkia ei ole lähipiirissä. Uskon Freudin
näkemykseen, että itsetunto voi olla vahva, oma sisäinen tietoisuus, vaikka
käytös on häiriintynyt. Käytös tulee enemmän kohtelusta ja sen vaikutus levottomana
toimintana on merkittävä, mutta sosiaalisia konteksteja ei huomioida, vaan
etsitään vikaa persoonallisuudesta. Ilkeys voi olla opittua tapaa, tai myös
esim. kateutta.
Hiljaisuus
ja sen vaikutukset ovat erilaisia nk. normaalin ihmisen mielessä, jossa hiljaisuus
rauhoittaa, kun taas ahdistukseen ajautuneella se voi tuoda lisää ahdistusta.
Metsä ja luonto voi olla toiselle kauhistus, toiselle ilo. Pahimmillaan
ahdistuksessa ajatukset eivät ole ihmisen hallinnassa, vaan esim. väkivallan
seurauksena aivot ikään kuin toimivat omaehtoisesti ja ovat ottaneet
toiminnallisesti ikiliikkujan valtaa itselleen, minkä kauhu ja väkivalta on
tuottanut. Ja kun ympäristö ja/tai itse toimillaan tuovat kauhua ja pelkoa
ihmiselle, trauma aktivoituu ja aivot alkavat käydä ylikierroksilla. Pelko on
vahva järkytyksen synnyttäjä, omat aivoni sykkivät kuin sydän väkivallan
jälkeen ja se tuntui tärinänä ja kipuna, eikä tahdolla ja halulla voinut vaikuttaa
mieleen. Tällöin normaalit vuorovaikutuksen menetelmät eivät auta, muisti ei
toimi, eikä syyseuraus suhteita löydä. Kuudentoista ikäisenä se tarkoitti
minulle, että en ymmärtänyt kauhussa, mitä minulle oli tehty, ja vasta
myöhemmin kokemukseni palautui mieleen, kun olin nähnyt sen muiden kokemuksina,
samanlaisena.
Vapauden
saavuttamisen ehtoina on oma sisäinen vapaus saada kokea tunteita, tuoda ne
esiin, jos haluaa, ja vuorovaikutuksen antava voima. Kun esim. lapset
ryhmitellään leikkimään joskus toistensa kanssa ja tuomaan toiselta oppimista,
se ei ole yksinkertaista. Aina esim. yksilö ei uskalla lähestyä toista, liian
itsevarma lapsi ei välttämättä esimerkkinä aina anna voimaa toiselle lapselle,
se voi viedä voiman heikommalta. Parhaimpina olen nähnyt vuorovaikutusta
osaavat; kuuntelijoina toimivat, ja puheita tuottavat. Jos joillakin on
puutteita, ei sen perusteella voi kiristää jo osaavia, esimerkiksi puheongelmat,
liikaa pulputtava voi viedä kaiken tilan. Liiallinen kontrolli ja
pidättäytyminen fyysisin harjoituksiin saattaa olla vapautuessaan vaikea
hallita, ja tilanne ryöstäytyy käsistä yliaktivaationa ja hurmoksina. Näin voi
käydä myös ajattelun harjoittelussa, kun ei ole oppinut tuottamaan ajatuksia
vaan toistamaan kuulo ja näkö oppimisen kautta, eikä leikin kautta harjoittelua
ole ollut riittävästi. Psyyken avautuminen on hidasta, eikä lukittuneita mielen
kerroksia voi avata nopeasti, ensin liikunta karkeamotorisena hienomotoriikkaan
aktivoi aivot, äänien kuuntelu, katselu ja niistä mielikuvien synnyttäminen, maalaten,
kirjoittaen, laulaen jne.
Pahan traumani
ja psykoosin puhjettua 20 vuoden jälkeen tapahtuneesta, kun muisti alkoi palautua,
mielenterveyden kuntoutuksessa
harjoiteltiin askartelua, musiikin kuuntelua ja maalaamista ryhmässä ja tällä
toivottiin tulevan vuorovaikutusta toisiinsa nähden ja auttavan vertaistukena.
Ehkä se aktivoi mieltä, mutta tärkeimpänä olisin pitänyt traumani syntymän
käsittelyä ja sen kuulemista ja kuinka se olisi voinut tulla yhteisöissä, joita
pelkäsin. Kun lukitut tunteet alkoivat purkautua, se oli suden huutoa,
äkkinäisiä toimintoja kiihkeästi, ja joskus lamantumista täysin.
Kokemus mielessä
on ikään kuin jakaantunut nk. mielihyvään ja mielipahaan, positiiviseen ja
negatiiviseen. Kun nämä avataan ja harjoitellaan, ja jos se ei ole jo sairaudeksi
muuttunut ja toimii vain erillisenä, niin mieli purkaa ensin ahdistuksen ja
silloin usein sanotaan, että ahdistus tuottaa luovuuden, tuskasta syntyy luovuutta.
Mutta kun tuo ahdistuksen tulo loppuu, alkaa syvätunteiden vaikutuksesta
itsestään pulputa vapaudentilassa mielikuvia luovasti. Luovuuden
menetelmäharjoituksissa on ensin myyttinen vaihe, sitten rakentelu ja lopuksi
tulos.
Sisäisen
rauhan saavuttaminen menetelmänä ei ole itsestään selvää, sillä sen on
synnyttävä ihmisestä itsestään. Joskus ohjasin runoryhmiä, joissa opeteltiin
hallitsemaan omia mielikuvia, eri menetelmin, kuvin, sanoin, esinein, tarinoin,
jokaisen omaehtoisena aktivaationa tuoden kuvallisia peilejä näkyviin. Monelle
luovuuden saavuttaminen ja ajatusten tuottaminen oli hämmentävää. Heidät oli
opetettu enemmän uskomaan sanan kautta, kuunnellen, nähden, kosketellen, mutta
se ei vielä auta ajatuksen muodostumisessa, jossa on otettava kiinni muistista
kuvia, ja mielestä tulevia mielikuvia. Mielikuvan syntymisessä otetaan vanhojen
kuvien muistiin palautumisesta rakennuspalikat ja tuodaan hieman uutta lisää.
Syvällä sielussa leijailee joku ohjaava tekijä, mikä asettelee sanoja uusiin
konteksteihin, kuvaamaan omia tunnetiloja, tai mitä tahansa tapahtumaa, olisiko
se automaatio, vai itse.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti