VUOROVAIKUTUSVASTUU

Vuorovaikutuksessa näyttäisi olevan ongelmia enemmän kuin tarpeeksi. Ei se mitenkään ihme ole, kun ajattelemme, että on kiinnitetty huomiota ihmisen persoonallisuuteen enemmän kuin arvoihin. Vuorovaikutus sinällään sanana pitää sisällään ohjeen, vuorotellen vaikuttaen.

Miten ihmeessä ajaudumme enemmän tarkkailijan rooliin kuin vaikuttamaan, emme kohtaa, arvostelemme ja tarkkailemme, tuleeko se hierarkkisista valtajärjestelmistä? Voimme ottaa itselle tai antaa roolin toiselle kohtaamallemme ihmiselle virallisesti tai epävirallisesti. Joku ottaa ainoastaan kyselijän roolin, tai siirtää sen toiselle ja on vain vastaajan roolissa. Näin roolin ottaja ja antaja estää vaikuttumista ja vuorottelua, ellei pelisäännöt ja arvot ole selkeitä. Otammeko vastuun puhumisesta ja rakennamme vuorovaikutusta vaikutteiseksi, oppimiseksi. Hiljaakin on lupa olla, mutta kokemuksesta voin sanoa, että 50 vuotta on liian pitkä aika odottaa, että toinen suostuisi keskusteluun yhteisestä asiasta, mikä rikkoo suhdetta ja alistaa pakkorooliin asian käsittelemättömyydessä, kun puheoikeutta ei ole toisella ja tukeudutaan luuloihin ja huhuihin kuuntelemattomuuden vuoksi. Aina ei ole pakko kuunnella, mutta pakoreittejä vastuusta pakenemiseen on pilvin pimein, ja toisaalta vuorovaikutuksesta pitää myös välillä irtaantua, ettei se rasita liikaa tunne-elämäämme.

Tai mitäpä jos yksilö asettaa ja asemoi kohtaamansa ihmisen odottajan rooliin, en puhu, ettei hän saisi ärsykkeitä kiinnostuksen viriämiseen, odotan vaan, että hänestä pulpahtaa esiin asia itsestään, joista hän on kiinnostunut ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa, lukiten hänen psyykeään ja kiristäen julkilausuman tulemisen vaateella, itsestähän se on tultava, en voi antaa apuja etsimiseen kielin, mielin, kuvin tai tunteiden kautta, vaan lukitsen niiden vaikutuksen. Odotan ikuisuuteen asti, jos hänestä tulisi esiin omat arvoni. Jättäydyn puhumattoman rooliin, enkä anna vaikutusta, en kiinnostu hänen ajatuksistaan.

Tuleeko kohtaamisessa ensiksi mieleen jotain negatiivista, lihava, kaunis, kömpelö, aistillinen, puhuva, surullinen, seksuaalinen vai positiivista, kiinnostava, erityinen, mahtava, hymyilevä.  Tunteet nousevat pintaan tahdommepa sitä tai emme. Ne ovat vaikutuksen syntymisen perustaa. Omia ennakkoluuloja selvittämällä pääsee kunnioituksen ja arvostamisen kanavalle, eikä anna tunteiden johtaa ennakkoluuloja tuottavana. Mutta mitä sanoa ihmiselle, joka syyttää vain sinua, ja ilmoittaa ettei tee koskaan virheitä, tällaisiakin olen kohdannut.

Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, rajat voi asettaa itselle. Mutta vuorovaikutuksen voi kohdata eri näkökulmista, kuten esim. oppimisena, tuon toisen henkilön kokemukset ovat minulle peilejä, jossa voin oppia, enkä lähde valtataisteluun, analysoimaan tai tulkitsemaan toisen kokemusta, arvostelemaan ja vaatimaan tuomioita ja/tai myös oikeuksia muiden yli. Onko kohtaamani asia minulle ärsytys, tai kenties arvo, joka on selkiytynyt? Haluan puheenpulputtajalta puheenvuoron, ei tarvitse sietää ylikävelijää, en siedä eikä tarvitse sietää ihmisen aliarvioimista ja halveksuntaa, saan sanoa ei käy. Suunnistammeko vain todistamisvimmaisena aitioon ja alamme etsiä vikoja toisesta kuin tuomiosaleissa, kuten rikosoikeudenkäynnissä.

Poliisi Petrus Schroderus laulaa komeasti kappaletta ”Rakastan elämää”, ja siitä tuli miljoonien kuuntelijoiden kappale. Kun katsoo esitystä, kuinka ollakaan, näkee Petruksen surun yhdessä vaiheessa, kehon kielen, käsineiden ja lakin siirtelyn kädestä toiseen, hän on juuri kokenut avioeron, sanoina elämänvoiman biisi antaa tilaa myös surulle aitoudessa. Ja kuinka koskettavaksi se tekeekään esityksen. Hänen ääni ja kehonkieli on vahvaa laulaessa, rakkauden sanomaa. Opimmeko lukemaan ihmistä oikein?

Ulkoistammeko puheen ja viestinnän eri keinoin julkisille esiintyjille ja elämme kuin hurmoksessa esityksen ajan, sillä tarpeemme toiseen ihmiseen on niin suuri vuorovaikutuksen puuttuessa, ettemme enää hallitse sitä muutoin kuin hurmoksessa, melkein psykoosissa. Kerran kävin tällaisessa kokouksessa ystäväni kanssa uteliaisuudesta, en saanut hurmosta, en kaatunut, enkä kokenut ylentymistä suuruuteen.

Elämä on kuitenkin jatkuvaa taistelua erilaisista arvoista ja asioista, jotka aukenevat ja jäsentyvät yhteisöissä toistemme avulla. Kokemus on arvo ihmisyydessä, mikä tuo vakautta, luottamusta ja turvaa itseen, jos se huomioidaan. Kokemuksesta syntyneet tunteet kiellettyinä voivat johtaa mielikuvituksen ylivoimaan pelon kautta. Jos kokemusta tuhotaan, se näkyy psyykkisenä puolustuksena ja mielikuvat alkavat pursuilla liiallisesti ja havaitseminen heikkenee. Kun taas jatkuvasti tulvivat mielikuvat pelkojen ja uhkien kautta vievät todellisuuden havaitsemista epätodellisuuteen ja syväsyntyiset itsensä hyväksymisestä ja toisilta tulevat kohtelut virtaisivat levollisuuden kautta. Jos hyvin käy, ihminen voi pidättäytymisen avulla syventää arvot ja jäsentää maailmaa tarkemmin, mutta se on erittäin harvinaista.

Joukkovalta ja samanmielisyys voi olla yksilölle tuhoa, ellemme salli erilaisuutta.

Raija