Vuorovaikutuksessa
näyttäisi olevan ongelmia enemmän kuin tarpeeksi. Ei se mitenkään ihme ole, kun
ajattelemme, että on kiinnitetty huomiota ihmisen persoonallisuuteen enemmän
kuin arvoihin. Vuorovaikutus sinällään sanana pitää sisällään ohjeen,
vuorotellen vaikuttaen.
Miten
ihmeessä ajaudumme enemmän tarkkailijan rooliin kuin vaikuttamaan, emme kohtaa,
arvostelemme ja tarkkailemme, tuleeko se hierarkkisista valtajärjestelmistä?
Voimme ottaa itselle tai antaa roolin toiselle kohtaamallemme ihmiselle
virallisesti tai epävirallisesti. Joku ottaa ainoastaan kyselijän roolin, tai
siirtää sen toiselle ja on vain vastaajan roolissa. Näin roolin ottaja ja
antaja estää vaikuttumista ja vuorottelua, ellei pelisäännöt ja arvot ole
selkeitä. Otammeko vastuun puhumisesta ja rakennamme vuorovaikutusta
vaikutteiseksi, oppimiseksi. Hiljaakin on lupa olla, mutta kokemuksesta voin
sanoa, että 50 vuotta on liian pitkä aika odottaa, että toinen suostuisi
keskusteluun yhteisestä asiasta, mikä rikkoo suhdetta ja alistaa pakkorooliin
asian käsittelemättömyydessä, kun puheoikeutta ei ole toisella ja tukeudutaan
luuloihin ja huhuihin kuuntelemattomuuden vuoksi. Aina ei ole pakko kuunnella,
mutta pakoreittejä vastuusta pakenemiseen on pilvin pimein, ja toisaalta
vuorovaikutuksesta pitää myös välillä irtaantua, ettei se rasita liikaa
tunne-elämäämme.
Tai mitäpä
jos yksilö asettaa ja asemoi kohtaamansa ihmisen odottajan rooliin, en puhu,
ettei hän saisi ärsykkeitä kiinnostuksen viriämiseen, odotan vaan, että hänestä
pulpahtaa esiin asia itsestään, joista hän on kiinnostunut ja odotan sitä kuin
kuuta nousevaa, lukiten hänen psyykeään ja kiristäen julkilausuman tulemisen vaateella,
itsestähän se on tultava, en voi antaa apuja etsimiseen kielin, mielin, kuvin
tai tunteiden kautta, vaan lukitsen niiden vaikutuksen. Odotan ikuisuuteen
asti, jos hänestä tulisi esiin omat arvoni. Jättäydyn puhumattoman rooliin,
enkä anna vaikutusta, en kiinnostu hänen ajatuksistaan.
Tuleeko
kohtaamisessa ensiksi mieleen jotain negatiivista, lihava, kaunis, kömpelö,
aistillinen, puhuva, surullinen, seksuaalinen vai positiivista, kiinnostava,
erityinen, mahtava, hymyilevä. Tunteet
nousevat pintaan tahdommepa sitä tai emme. Ne ovat vaikutuksen syntymisen
perustaa. Omia ennakkoluuloja selvittämällä pääsee kunnioituksen ja
arvostamisen kanavalle, eikä anna tunteiden johtaa ennakkoluuloja tuottavana.
Mutta mitä sanoa ihmiselle, joka syyttää vain sinua, ja ilmoittaa ettei tee
koskaan virheitä, tällaisiakin olen kohdannut.
Kaikkea ei
tarvitse hyväksyä, rajat voi asettaa itselle. Mutta vuorovaikutuksen voi kohdata
eri näkökulmista, kuten esim. oppimisena, tuon toisen henkilön kokemukset ovat
minulle peilejä, jossa voin oppia, enkä lähde valtataisteluun, analysoimaan tai
tulkitsemaan toisen kokemusta, arvostelemaan ja vaatimaan tuomioita ja/tai myös
oikeuksia muiden yli. Onko kohtaamani asia minulle ärsytys, tai kenties arvo,
joka on selkiytynyt? Haluan puheenpulputtajalta puheenvuoron, ei tarvitse
sietää ylikävelijää, en siedä eikä tarvitse sietää ihmisen aliarvioimista ja
halveksuntaa, saan sanoa ei käy. Suunnistammeko vain todistamisvimmaisena
aitioon ja alamme etsiä vikoja toisesta kuin tuomiosaleissa, kuten
rikosoikeudenkäynnissä.
Poliisi Petrus
Schroderus laulaa komeasti kappaletta ”Rakastan elämää”, ja siitä tuli
miljoonien kuuntelijoiden kappale. Kun katsoo esitystä, kuinka ollakaan, näkee
Petruksen surun yhdessä vaiheessa, kehon kielen, käsineiden ja lakin siirtelyn
kädestä toiseen, hän on juuri kokenut avioeron, sanoina elämänvoiman biisi
antaa tilaa myös surulle aitoudessa. Ja kuinka koskettavaksi se tekeekään
esityksen. Hänen ääni ja kehonkieli on vahvaa laulaessa, rakkauden sanomaa. Opimmeko
lukemaan ihmistä oikein?
Ulkoistammeko
puheen ja viestinnän eri keinoin julkisille esiintyjille ja elämme kuin
hurmoksessa esityksen ajan, sillä tarpeemme toiseen ihmiseen on niin suuri
vuorovaikutuksen puuttuessa, ettemme enää hallitse sitä muutoin kuin
hurmoksessa, melkein psykoosissa. Kerran kävin tällaisessa kokouksessa ystäväni
kanssa uteliaisuudesta, en saanut hurmosta, en kaatunut, enkä kokenut
ylentymistä suuruuteen.
Elämä on
kuitenkin jatkuvaa taistelua erilaisista arvoista ja asioista, jotka aukenevat
ja jäsentyvät yhteisöissä toistemme avulla. Kokemus on arvo ihmisyydessä, mikä
tuo vakautta, luottamusta ja turvaa itseen, jos se huomioidaan. Kokemuksesta
syntyneet tunteet kiellettyinä voivat johtaa mielikuvituksen ylivoimaan pelon
kautta. Jos kokemusta tuhotaan, se näkyy psyykkisenä puolustuksena ja
mielikuvat alkavat pursuilla liiallisesti ja havaitseminen heikkenee. Kun taas jatkuvasti
tulvivat mielikuvat pelkojen ja uhkien kautta vievät todellisuuden
havaitsemista epätodellisuuteen ja syväsyntyiset itsensä hyväksymisestä ja toisilta
tulevat kohtelut virtaisivat levollisuuden kautta. Jos hyvin käy, ihminen voi
pidättäytymisen avulla syventää arvot ja jäsentää maailmaa tarkemmin, mutta se
on erittäin harvinaista.
Joukkovalta
ja samanmielisyys voi olla yksilölle tuhoa, ellemme salli erilaisuutta.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti