Ihmistä
kehotetaan usein voittamaan pelkonsa ja pyrkimään voittoon. Tiettyyn rajaan
saakka se on hyvä asia, mutta ei äärimmäisyyteen vietynä. Heikkouksissa ja
vahvuuksissa on hyvät ja huonot puolensa, mutta minusta ne eivät ole toisensa
kääntöpuolia, vaikka esiintyvätkin joskus yllättäen kuin toisensa synnyttävinä.
Yhtäkkiä kaikin puolin vahva voi pudota täysin heikkouden kuiluun ja tulla
voimattomaksi. Liiallinen heikkous kuten ei vahvuuskaan ole yksiselitteistä.
Jokseenkin
katson asioita jaoteltuna henkisiin ja kehollisiin kykyihin. Me voimme ikään
kuin treenata fyysisesti kovinkin pitkälle, kuten urheilussa ja pyrkiä
huippusuoritukseen. Fyysisesti kova kunto ei kuitenkaan takaa voimavarojen
pysyvyyttä. Voimavarat ovat ikään kuin rakentuneena eri sektoreihin. Ne tukevat
toinen toisiaan ja tarvitsevat toisensa.
Uskon, että
suurin syy nykyisten ihmisten masennuksiin ja uupumisiin on juuri tunnesektorin
huomioimattomuus, mikä on tullut paljolti yhteiskunnallisesta julkisesta
hoivasta. Tunne on innostuksen lähde, ja se ylläpitää meidän pyrkimyksiämme tavoitteisiin.
Tunne todella antaa voimaa. Ihminen on kuin tyhjä kuori ilman tunteita, suorittaja,
joka vain treenaa kehoaan, mutta ei saa sieltä tyydytystä, ei sisäistä iloa,
eikä lopulta edes pääse huippusuorituksiin.
Raamatussa
sanotaan, että Jumala lähestyy juuri heikkoa ihmistä. Luopuessaan liiallisesta
egostaan, ihminen antautuu vastaanottamaan sisäisiä viestejään, kuten tunteita.
Hän avautuu ja herkistyy kuulemaan viestejä, ja reagoi niihin joko hyväksymällä
ja/tai hylkäämällä. Hylkääminen tuottaa elämästä vieraantumista ja minuuden
kaventumista, hyväksyntä vie oppimiseen ja ongelmien ratkaisuun. Avoimuus itselle
ja toisille on avainsana onnistumisen kokemuksille, mutta myös negaatioiden
sietämiselle.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti