ENTÄ JOS EI KUULE!

Olen tutkinut omaa oppimistani varmasti lähes koko elämäni, miksi se ei jossain kohtaa onnistu lainkaan. Erityisen tarkkailun osakseen on saanut Englannin kielen opiskelu. Me opiskeltiin sitä neljä vuotta opistossa, ja voin sanoa, että lopputulos oli suurin piirtein -1. Olin jo opiskellut sitä kansanopistossa kaksi vuotta aiemmin. Minut valittiin opiskelijaksi sosiaalialan oppilaitokseen ammattivalintapsykologien ohjauksessa. En halunnut sille alalle, haaveeni oli psykiatrin tai psykologin ammatti. Toisaalta muiden aineiden oppiminen oli erinomaista, kun se oli Suomen kielellä.

En ole löytänyt opinnoissani tällaista teoriaa, jossa oppiminen nähtäisiin yksilön omaehtoisen motivaation kautta, vaan enemmän ohjatusti asenteina ja tottelemisena. Tällöin ei kysymys ole todellisesta oppimisesta, jossa ihmisyyttä olisi kunnioitettu, vaan toistamalla pakotettua. Väitän, että kuulo heikkenee, jos yksilö ei saa valita, ja se on oppimisen karsimista.

Sitten rakastuin Englannin kieltä puhuvaan mieheen ja oppiminen alkoi luistaa. Aloin kuulemaan äänteitä, kun tunteita oli kokemuksessa, oma motivaatio toimi. (Motivaatiopsykologiassa ei tunnusteta, että ihminen olisi motivoitunut, ellei itse aktivoidu oma-aloitteisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että ympäristö ei anna ärsykkeitä). Ennen rakastumista en kuullut äänteitä juuri ollenkaan oikein, nytkin niissä on pieniä ongelmia. Lapset ihastuvat vanhempiinsa ja opettajiin, ja sieltä syntyy tunneyhteys.

Kun ajattelen nyt Suomessa pakko-opettamista ja suuntaamista ulkopuolelta tulleena aktiivimallin kautta, pidän sitä uhkana yksilöllisyydelle ja oppimiselle. Kun pakotetaan ihminen oppimaan muiden ehdoilla, oppiminen heikentyy huomattavasti. Tiedän, että minun oppimiskäsitys on konstruktiivinen, yleisesti ottaen se on Suomessa behavioristinen. Behaviorismi on melkein yhtäläinen Pavlovin koiraoppien kanssa, kuolaten ja ehdollistuen ilman yksilön omaa valintaa.

Muistan myös ajan, jolloin oppimiseni oli pelon kautta oppimista. Opin normeja, joita ympäristö syötti ja se vei hiljaisuuteen sekä pakenemiseen, kauhuun ja mielen hajoamiseen. Tällöin vaisto-oppiminen oli vahvaa, kuulin ääniä liikaakin ja pelästyin yhä kauheammin. Muistan ne yöt, jolloin tuulen puuskat saivat sydämeni jyskymään. Keskiajalla opetettiin näillä menetelmillä, ihmisen virtsarakko täytettiin niin tuskallisesti, että vaistot alkoivat kehojännitteisesti kuulla ja nähdä tilanteissa. Näitäkö kidutusmenetelmiä halutaan takaisin?

Raija