tiistai 7. maaliskuuta 2017

VÄHÄN IDEOLOGIAA



Vaikka en usko Jumalaan, silti pidän kristinuskon keskeisiä kohtia merkittävinä ihmisyyden kasvussa, mutta ne ovat kyllä toisenlaisia kuin papit opettavat. Minulle ei ole olemassa, poikaa ja pyhää henkeä, ainoastaan Jumala, joka puhuttelee, jos ryhtyy itse puheväleihin. Se on siis minun ideologian ydin. Sitähän voisi ajatella, että se on kuin isän ja äidin kanssa keskustelua, koska ne siellä haamuina menneisyyden uumenissa vaeltavat. Mutta ei, minun filosofiani sanoo, että Jumalan kanssa keskustelussa on välissä tyhjä tila. No, jos nihilistejä ollaan, niin sehän juuri tarkoittaa, että pieni tyttö (poika), henki ja Jumala. No äsh.

Syventävissä opinnoissani juuri keskustelu itsensä kanssa on tärkeimpiä kehityksen takaajia, olla tietoinen siitä mitä tekee. Tarkastella sitä, mitä kokee. Jos se on tiedostamattomana, se kulkee sattumien polkuja, eikä itsen vastuu enää toimi. Mutta se on aivan eri asia, voiko nähdä itseään, ei varmaan täydellisesti kukaan, jos ei toinenkaan. Väkivalta estää ihmistä kokemasta näitä ajatuksiaan, sillä psyyken puolustus ajaa niiden päälle, tuo liian suuren jännitteen, mikä estää ajattelua. Siksi on typerää kysyä aina vastuun perään. Yhtälailla kuin on typerää joka asiassa syyllistää ihmistä. Pitkään olin elämässäni muistin tavoittamattomissa. En saanut koottua mielikuvaa. Nyt huomaan, että jonkin verran on helpottunut englannin kielen oppiminen, mutta se ei pysy muistissa kun sille ei ole merkitystä.

Kulttuurin vallan elementit ja ideologia kulkevat käsi kädessä. Kommunismissa, islamissa ja monissa muissa ilman uskontoakin olevissa ideologioissa on henkilöt joita kumarretaan, ihmiset joita palvotaan kuin jumalia ikään, ja se estää monia kohtaamasta henkilökohtaisesti sisimmässään Jumalaa. Niin ikään ulkoiset merkit ovat minun Jumalakäsityksessä ja Jumalakuvassani henkisen kehityksen esteitä, keskittyminen kohdistuu muuhun kuin henkiseen puoleen. Erityisesti sukupuoli ei kuulu henkiseen kehitykseen. Toisaalta näen juuri kehollisuuden kuvan ja siinä kehollistuvan voimaallistumisen syntyvän ja sukupuolisuutta korostavan elementin siinä, että on kumarrettava kuvia, henkilöitä tai järjestelmää. On oltava olossaan ilman itseä, toistettava ja uskottava. Kirkolle tämä minun ajatteluni ei kelpaa. Ja itse näen, että se juuri on syvintä kristinuskoa, sanan ääressä pysyminen, sitä kautta ymmärtäen ja selittäen, ei kumartaen. On turhaa väittää, ettei pakon alla oleminen vaikuttaisi pidemmän päälle koko identiteettiin. Sanasta ei pidä tehdä Jumalaa, se on väline itsen ja toisten ymmärryksen lisäämiseen.


Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti