ONNELLISUUSMUURI

Kiira Korpi kertoi joku aika sitten masennuksestaan. Hän kertoi, kuinka hän vain hymyili jäällä, vaikka sielu huusi tyhjyyttään, ja nautinto oli tipotiessään. Kuinka paljon meillä täällä Suomessa on positiivisuuden pakkoa esittäviä hymynaamoja? Olemme positiivisuuden orjia vailla iloa. Emme osaa nauttia itsestämme, emmekä toisista. Meillä on hymypatsaat kouluissa, epämiellyttävät asiat lakaistaan maton alle, koska onnellisuusmuurin taakse voi kätkeytyä. Onnellisuus on paljolti uskomus. Ja yhtäkkiä paljastuukin itselle, että ilo on kadonnut sielusta ja kehoa jäytää mieletön väsymys, eikä pääse sängystä ylös. Positiivisuuden harha on alistava voima.

Väitän, että ihmisen voimavarat eivät kasva jatkuvista fyysisistä treenauksista, se osin pitää paikkansa, mutta väitän, että meidän voimavarat koostuvat omana itsenä olemisesta, iloitsemisesta ja itsensä toteuttamisesta, ilman jatkuvaa ulkoista ja moralistista hyväksyntää, jossa arvot ovat syntyneet suorituksista ja jatkuvasta tekemisestä, myös työn yliarvostamisesta. 

Näyttää sitä, että ihmisen voimavarat syntyvät juuri havainnoimisesta, aistien monipuolisesta käytöstä, eikä kehon treenauksesta. Ilomme syntyy toisen ihmisen kohtaamisessa. Ei ilo katoa, jos toinen on eri mieltä, se katoaa, kun toinen mollaa meidät täydellisesti, häpäisee ja mitätöi maan rakoon, vaatii omien arvojen mukaisiin suorituksiin. Väitän, että ihmisen onnellisuus ei rakennu jatkuvasta positiivisuudesta, vaan totuuden näkemisestä. Vain joskus ja harvoin totuuden näkeminen voi olla rasitus, mutta pääsääntöisesti totuus antaa voimaa.

Mikä meidät ajaa noihin ulkoisiin onnellisuuden kuviin? Meillä on kansallisesti kurja tapa yliarvostaa toisen arviointeja, minkä olemme oppineet Venäjän ja Ruotsin vallan alla. Suomessakin on pari julkkispsykologia, jotka yllyttävät ruoskimiseen. Toinen näkee toisessa useimmiten itsensä, usein omien puutteiden vastakohtana ja kateuden kautta. Kun olen kysynyt koulukavereiltani, miten he näkivät minun onnellisuuden nuoruudessa, olen todennut, että he näkivät minut onnellisena, vaikka olin tuskaa täynnä. Mutta en saanut kertoa tuskastani, minun oli hymyiltävä, että sain hyväksynnän. Ei ihminen kestä jatkuvaa pieksämistä. Olin kuin Kiira Korpi liukkaalla jäällä. Paras koulukaverini julisti kuinka onnellinen olin, koska hän koki omassa elämässään surua ja menetystä.

En halua koskaan väittää tietäväni toisten tunteita, sillä se voi mennä täysin metsään. Ulkoinen kuoremme on kertomus yhteisön arvoista, ei ihmisen todellisesta kokemuksesta.

Raija