Kiira Korpi
kertoi joku aika sitten masennuksestaan. Hän kertoi, kuinka hän vain hymyili
jäällä, vaikka sielu huusi tyhjyyttään, ja nautinto oli tipotiessään. Kuinka
paljon meillä täällä Suomessa on positiivisuuden pakkoa esittäviä hymynaamoja?
Olemme positiivisuuden orjia vailla iloa. Emme osaa nauttia itsestämme, emmekä
toisista. Meillä on hymypatsaat kouluissa, epämiellyttävät asiat lakaistaan
maton alle, koska onnellisuusmuurin taakse voi kätkeytyä. Onnellisuus on
paljolti uskomus. Ja yhtäkkiä paljastuukin itselle, että ilo on kadonnut
sielusta ja kehoa jäytää mieletön väsymys, eikä pääse sängystä ylös.
Positiivisuuden harha on alistava voima.
Väitän, että
ihmisen voimavarat eivät kasva jatkuvista fyysisistä treenauksista, se osin
pitää paikkansa, mutta väitän, että meidän voimavarat koostuvat omana itsenä
olemisesta, iloitsemisesta ja itsensä toteuttamisesta, ilman jatkuvaa ulkoista
ja moralistista hyväksyntää, jossa arvot ovat syntyneet suorituksista ja
jatkuvasta tekemisestä, myös työn yliarvostamisesta.
Näyttää sitä, että ihmisen
voimavarat syntyvät juuri havainnoimisesta, aistien monipuolisesta käytöstä,
eikä kehon treenauksesta. Ilomme syntyy toisen ihmisen kohtaamisessa. Ei ilo
katoa, jos toinen on eri mieltä, se katoaa, kun toinen mollaa meidät
täydellisesti, häpäisee ja mitätöi maan rakoon, vaatii omien arvojen mukaisiin
suorituksiin. Väitän, että ihmisen onnellisuus ei rakennu jatkuvasta
positiivisuudesta, vaan totuuden näkemisestä. Vain joskus ja harvoin totuuden
näkeminen voi olla rasitus, mutta pääsääntöisesti totuus antaa voimaa.
Mikä meidät
ajaa noihin ulkoisiin onnellisuuden kuviin? Meillä on kansallisesti kurja tapa
yliarvostaa toisen arviointeja, minkä olemme oppineet Venäjän ja Ruotsin vallan
alla. Suomessakin on pari julkkispsykologia, jotka yllyttävät ruoskimiseen. Toinen
näkee toisessa useimmiten itsensä, usein omien puutteiden vastakohtana ja kateuden
kautta. Kun olen kysynyt koulukavereiltani, miten he näkivät minun onnellisuuden
nuoruudessa, olen todennut, että he näkivät minut onnellisena, vaikka olin tuskaa
täynnä. Mutta en saanut kertoa tuskastani, minun oli hymyiltävä, että sain hyväksynnän.
Ei ihminen kestä jatkuvaa pieksämistä. Olin kuin Kiira Korpi liukkaalla jäällä.
Paras koulukaverini julisti kuinka onnellinen olin, koska hän koki omassa elämässään
surua ja menetystä.
En halua
koskaan väittää tietäväni toisten tunteita, sillä se voi mennä täysin metsään.
Ulkoinen kuoremme on kertomus yhteisön arvoista, ei ihmisen todellisesta
kokemuksesta.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti