Yhdessä
ryhmässä on henkilö, joka sieppaa pääroolin puheissa, tempaisee ikään kuin
omalla äänenpainollaan johtavan aseman nostamalla äänensä voimakkaaksi. Hän
vain puhuu päälle. Näitä on varmasti jokaisessa ryhmässä. Hiljaisemmat jäävät
alakynteen.
Ei
ainoastaan itsen nostaminen, vaan myös itsen katoaminen voi tapahtua kuin
salavihkaa ja automaattisesti. Itse on kuin särkyvä malja, joka voi rikkoutua
hyvin helposti olemattomiin. Menetettyä itseni nuoruudessa, ääneni laskeutui
lapsen tasolle, siitä tuli kimeä ja korkea. Kun aggressiota kertyi mieleen, se
laski mollivoittoisaksi.
En osaa
moittia tuota itsensä korostajaa muitten yläpuolelle nousemisesta. En toki hyväksy, että hän
vie toisten puhe- ja sosiaalioikeudet, mutta hänen puheensa on lyhyt kuin
kananlento ja siinä näkyy selvästi ahdistus. Toisenlaista tietenkin on myös olemassa, mutta niitä on vaikea tulkita. Tietäen hänen historiansa, kovalla kurilla kasvattamisen ja
alistamisen monissa elämäntilanteissa, ymmärrän hänen tarvettaan vaatia
kuulluksi tulemista. Tuntuu siltä, että mitä pidempään on alistettu, sitä pidempään
on tarve nostaa itseään.
Kasvatuksessa
käytetään sanontaa sammuttaminen. Kun asiaan ei kiinnitä huomiota, huono käytös
sammuu itsestään. Mutta sen ei saisi johtaa kuulemattomuuteen. On niin hienovaraista
nähdä ihminen kuulevan oikeuksin ja/tai vaieta kuoliaaksi. Huonosti käyttäytyvä
ei aina ole tapojensa orja, vaan puhe voi tulla mielen kaaoksesta,
hallitsemattomasta kehityksestä ja itsen suojautumisesta. Itse voi kadota
saavuttamattomiin, ääni katoaa ja sitä ei saa koostettua. Oma ääneni on ollut
kadoksissa pitkiä aikoja, eikä siinä ole ollut tunnistettavia sävyjä. Syvässä
taantumassa tietoisuudessa oli kuva vain lihaksesta.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti