ITSEN NOUSU JA KATOAMINEN

Yhdessä ryhmässä on henkilö, joka sieppaa pääroolin puheissa, tempaisee ikään kuin omalla äänenpainollaan johtavan aseman nostamalla äänensä voimakkaaksi. Hän vain puhuu päälle. Näitä on varmasti jokaisessa ryhmässä. Hiljaisemmat jäävät alakynteen.

Ei ainoastaan itsen nostaminen, vaan myös itsen katoaminen voi tapahtua kuin salavihkaa ja automaattisesti. Itse on kuin särkyvä malja, joka voi rikkoutua hyvin helposti olemattomiin. Menetettyä itseni nuoruudessa, ääneni laskeutui lapsen tasolle, siitä tuli kimeä ja korkea. Kun aggressiota kertyi mieleen, se laski mollivoittoisaksi.

En osaa moittia tuota itsensä korostajaa muitten yläpuolelle nousemisesta. En toki hyväksy, että hän vie toisten puhe- ja sosiaalioikeudet, mutta hänen puheensa on lyhyt kuin kananlento ja siinä näkyy selvästi ahdistus. Toisenlaista tietenkin on myös olemassa, mutta niitä on vaikea tulkita. Tietäen hänen historiansa, kovalla kurilla kasvattamisen ja alistamisen monissa elämäntilanteissa, ymmärrän hänen tarvettaan vaatia kuulluksi tulemista. Tuntuu siltä, että mitä pidempään on alistettu, sitä pidempään on tarve nostaa itseään.

Kasvatuksessa käytetään sanontaa sammuttaminen. Kun asiaan ei kiinnitä huomiota, huono käytös sammuu itsestään. Mutta sen ei saisi johtaa kuulemattomuuteen. On niin hienovaraista nähdä ihminen kuulevan oikeuksin ja/tai vaieta kuoliaaksi. Huonosti käyttäytyvä ei aina ole tapojensa orja, vaan puhe voi tulla mielen kaaoksesta, hallitsemattomasta kehityksestä ja itsen suojautumisesta. Itse voi kadota saavuttamattomiin, ääni katoaa ja sitä ei saa koostettua. Oma ääneni on ollut kadoksissa pitkiä aikoja, eikä siinä ole ollut tunnistettavia sävyjä. Syvässä taantumassa tietoisuudessa oli kuva vain lihaksesta.

Raija