Pidän
itsetutkiskelua tärkeimpänä ihmissuhteiden hoitomuotona. Sillä on toki
vaaransa, mutta sillä on myös hyveensä. Ulkoa havaitsemisessa näen vielä
suurempia vaaroja. Molemmissa on puolensa. Itsensä tutkiskelija voi päätyä
sokealle traumatoistolle, ja näkee muissa omia ongelmiaan. Ulkoa havaitsija voi
nähdä omia ongelmia toisessa. Havaitsemisen oppiminen on ehkä tärkeimpiä asioita,
nähdä oikein ja tehdä loogisia analyysejä.
Mitä enemmän
on valtaa, sitä enemmän on myös riskejä tehdä virheitä. Joku aika sitten
keskustelin traumatisoituneen henkilön kanssa. Hänellä oli harvinaisen paljon
tuomarin otteita ja syyttelyä toisiin nähden. Oma trauma oli jäänyt sokeaksi
muistiksi, mikä teki toistoja toisesta havaitsemiseen. Se mistä hän oli itse
kärsinyt, joutui toiseen ihmiseen peilinä, ja hän haki oikeutuksiaan itsensä määräämiseen.
Tuntematon henkilö joutui vaatimusten virran alle ja syytökset alistamisen
ajoilta tulivat hänelle, mistä hän oli itse joutunut paitsi traumaattisessa kokemuksessaan.
Hän oli
tullut sokeaksi oman lapsensa kärsimyksen näkemisessä. Oma lapsi joutui
syylliseksi rikoksiin, jotka olivat häneen kohdistuneet traumassa. Niin
sanotaan, että pahat teot kostetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen
saakka. Nämä tiedostamattomat ongelmat ovat läsnä toisen havaitsemisessa, ja
siinä mielessä pidän tärkeänä itsensä tutkimista. Joskin monet kärsimykset jäävät
avautumatta, sillä negatiiviset kokemukset jäävät usein muistin
tavoittamattomiin. Siltikin muistelut ovat avain hyvään muistiin ja havaintojen
täsmentymiseen.
Kuin
unitaivaassa minulle tapahtui sattumien ihme matkallani pohjoiseen pari päivää
sitten. Pysähdyimme paikkaan, jossa oli ehkä kolmekymmentä vaskikelloa
kiinnitettynä puisiin rakenteisiin. Kävelin matkamuistomyymälään ja yhtäkkiä
edessäni seisoi ensirakkauteni. Olin juuri kirjoittanut hänelle kirjeen 48v.
jälkeen ja kertonut syyt suhteen päättymiseen. Kuinka olinkaan unohtanut hänen
pisamansa ja huumorinsa! Tuo puolen vuosisadan ajan muisti tule verevänä vielä
tajuntaan.
Itsensä
tutkiskelussa löytää menneisyyden kokemuksista vivahteita, joita on unohtanut.
Se verestää muistia ja tuo sekä aikamerkityksessä, että tunnemerkityksessä uudenlaista
kohdattavaa itseen.
Tieteen
ongelmana on havaita ulkopuolelta sellaista sisäisestä ihmisen maailmasta, joka
ei ole aina totta. Ihmisellä tulee olla oikeus kertoa oma näkemys
kokemuksistaan. Sitä ei voi ulkopuolta havaita. Aivan äskettäin vanha koulukaverini
kertoi havaintonsa minusta varhaisaikuisuudessa. Hän oli nähnyt minut onnellisena,
kun olin surun ja tuskan alaisuudessa. Mutta hän oli nähnyt minut äitiyden onnessa,
ilon lapsen odotuksesta, ei minun mielen kokemuksesta muissa asioissa. Olin
hänelle myös onnentuoja lapsuudessa, kun hänellä ei ollut poikien keskuudessa
tyttökaveria. Olin tietämättäni hänen pelastuksensa ahdistavassa ilmapiirissä,
ja hän loi kuvaa minusta onnellisena oman onnen kokemuksen kautta.
Epäilyt ja
luulot ovat ulkoa havaitsemisen ongelmallisimpia asioita. Käsittelemättömät
traumat heijastuvat toisiin tiedostamatta. Yhteiskuntamme maksaa maltaita
epäilyjen tuottamista ongelmista. Terve luottamus ja epäily ovat paikallaan.
Satu siitä, että puolustuksella pärjää, on minulle kuin ivailua, sillä olen
saanut kokea julmia rankaisuja puolustautumisesta väärien syytösten alla. Vain
itsetutkiskelun avulla olen saanut säilyttää järkeni tässä hullussa maailmassa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti