ITSETUTKISKELUA

Pidän itsetutkiskelua tärkeimpänä ihmissuhteiden hoitomuotona. Sillä on toki vaaransa, mutta sillä on myös hyveensä. Ulkoa havaitsemisessa näen vielä suurempia vaaroja. Molemmissa on puolensa. Itsensä tutkiskelija voi päätyä sokealle traumatoistolle, ja näkee muissa omia ongelmiaan. Ulkoa havaitsija voi nähdä omia ongelmia toisessa. Havaitsemisen oppiminen on ehkä tärkeimpiä asioita, nähdä oikein ja tehdä loogisia analyysejä.

Mitä enemmän on valtaa, sitä enemmän on myös riskejä tehdä virheitä. Joku aika sitten keskustelin traumatisoituneen henkilön kanssa. Hänellä oli harvinaisen paljon tuomarin otteita ja syyttelyä toisiin nähden. Oma trauma oli jäänyt sokeaksi muistiksi, mikä teki toistoja toisesta havaitsemiseen. Se mistä hän oli itse kärsinyt, joutui toiseen ihmiseen peilinä, ja hän haki oikeutuksiaan itsensä määräämiseen. Tuntematon henkilö joutui vaatimusten virran alle ja syytökset alistamisen ajoilta tulivat hänelle, mistä hän oli itse joutunut paitsi traumaattisessa kokemuksessaan.

Hän oli tullut sokeaksi oman lapsensa kärsimyksen näkemisessä. Oma lapsi joutui syylliseksi rikoksiin, jotka olivat häneen kohdistuneet traumassa. Niin sanotaan, että pahat teot kostetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Nämä tiedostamattomat ongelmat ovat läsnä toisen havaitsemisessa, ja siinä mielessä pidän tärkeänä itsensä tutkimista. Joskin monet kärsimykset jäävät avautumatta, sillä negatiiviset kokemukset jäävät usein muistin tavoittamattomiin. Siltikin muistelut ovat avain hyvään muistiin ja havaintojen täsmentymiseen.

Kuin unitaivaassa minulle tapahtui sattumien ihme matkallani pohjoiseen pari päivää sitten. Pysähdyimme paikkaan, jossa oli ehkä kolmekymmentä vaskikelloa kiinnitettynä puisiin rakenteisiin. Kävelin matkamuistomyymälään ja yhtäkkiä edessäni seisoi ensirakkauteni. Olin juuri kirjoittanut hänelle kirjeen 48v. jälkeen ja kertonut syyt suhteen päättymiseen. Kuinka olinkaan unohtanut hänen pisamansa ja huumorinsa! Tuo puolen vuosisadan ajan muisti tule verevänä vielä tajuntaan.

Itsensä tutkiskelussa löytää menneisyyden kokemuksista vivahteita, joita on unohtanut. Se verestää muistia ja tuo sekä aikamerkityksessä, että tunnemerkityksessä uudenlaista kohdattavaa itseen.

Tieteen ongelmana on havaita ulkopuolelta sellaista sisäisestä ihmisen maailmasta, joka ei ole aina totta. Ihmisellä tulee olla oikeus kertoa oma näkemys kokemuksistaan. Sitä ei voi ulkopuolta havaita. Aivan äskettäin vanha koulukaverini kertoi havaintonsa minusta varhaisaikuisuudessa. Hän oli nähnyt minut onnellisena, kun olin surun ja tuskan alaisuudessa. Mutta hän oli nähnyt minut äitiyden onnessa, ilon lapsen odotuksesta, ei minun mielen kokemuksesta muissa asioissa. Olin hänelle myös onnentuoja lapsuudessa, kun hänellä ei ollut poikien keskuudessa tyttökaveria. Olin tietämättäni hänen pelastuksensa ahdistavassa ilmapiirissä, ja hän loi kuvaa minusta onnellisena oman onnen kokemuksen kautta.

Epäilyt ja luulot ovat ulkoa havaitsemisen ongelmallisimpia asioita. Käsittelemättömät traumat heijastuvat toisiin tiedostamatta. Yhteiskuntamme maksaa maltaita epäilyjen tuottamista ongelmista. Terve luottamus ja epäily ovat paikallaan. Satu siitä, että puolustuksella pärjää, on minulle kuin ivailua, sillä olen saanut kokea julmia rankaisuja puolustautumisesta väärien syytösten alla. Vain itsetutkiskelun avulla olen saanut säilyttää järkeni tässä hullussa maailmassa.

Raija