KENEN ELÄMÄÄ ELÄT?

Kuuluu kai tähän vanhuuden kynnyksellä olemiseen, että katselee elämäänsä taaksepäin, mitä tuli tehtyä, mitkä arvot johdattavat, oliko unelmia, mitä muisti, milloin kokemukset olivat pääroolissa. Miten tietoista kaikki oli? Onko elämäntarkoitus kenties joku toinen kuin muistista pengottu menneisyys? Oppimisessa tulee aina jotain jo koetusta.

Pidän erityisen paljon professori Kari Uusitalon ajatuksista. Tässä muutama poiminta hänen blogisivuiltaan.

” Kunnianhimo, lievemmin ilmaisten tunnustuksen tarve, istuu lujasti ihmisluonnossa. Tässä kuitenkin rakentavat ja tuhoavat voimat kulkevat käsi kädessä. Halu saada hyväksyntää on tervettä, kun taas halu olla parempi, voimakkaampi ja älykkäämpi kuin kanssaeläjät johtaa helposti itsekkyyteen, joka vahingoittaa sekä itseä että yhteisöä. Siksi kasvatuksessa pitäisi varoa kunnianhimoon vetoamista työn motiivina.

Yksilöpalvonta, joidenkin nostaminen muiden yläpuolelle, on epäoikeudenmukaista ja osoittaa huonoa makua, varsinkin jos heihin yhdistetään yliluonnollisia henkisiä kykyjä. Tällainen on tullut osakseni ja sanon suoraan, että kontrasti aikaansaannosteni ja maineeni välillä on suorastaan groteski. Onneksi materialistisell a ajallammekin on niitä, jotka asettavat tiedon ja moraalin ensimmäisiksi, ennen rikkauksia ja valtaa. Itse kannan aina sydämessäni konsultti Sarasvuon kahta upeaa iskulausetta: ”Kärsimys on oma valintasi” ja ”Sä pystyt mihin vain, jos haluat.”  Miksi teksti jäi pois hallitusohjelmasta?

Ihmisen jokaisen saavutuksen taustalla on motivaatio, sisäinen halu saada aikaan jotain arvokasta. Sisäistä motivaatiota pitäisi ravita kaikin keinoin. Pahinta koulutuksessa on pelkoon, väkivaltaan ja keinotekoiseen auktoriteettiin turvautuminen. Sellainen tuhoaa oppilaissa itseluottamuksen ja aitouden, tuottaa vain alistuvia alamaisia.  Tärkein ja arvokkain opiskelun ja työnteon motiivi on rakkaus omaan alaan.

Jossakin artikkelissa Uusitalo sanoo, ettei ihmisen koulutus ole moraalin tae. Näen asian itsekin niin. Kaikkein tärkeintä on selvittää, miten valtaa käytämme. Kävelemmekö ylitse muiden, vaadimmeko omien arvojen mukaista toteutumaa?

Muistini oli kutistunut trauman jälkeen ja kuljin pitkään häpeän ja syyllisyyden saattelemana, se kavensi valinnat ja sai minut voimaan pahoin, ahdistuen ja aggressioituen. Muisti valitsi kärsimykseni, sillä en voinut valita muuta kuin muistin, siinä mielessä Sarasvuon lause ei päde kohdallani. Motivaatiota ei ollut, oli vain toistoa toisten vaatimuksesta, että sai jokapäiväistä leipää.

Traumasta puhumisesta sain julmat tuomiot, mikäli otin trauman aiheuttajan esiin. Minun oli kuljettava kevyesti askarrellen, niitä näitä touhuten, enkä saanut tuoda totuutta esiin. Totuutta, jota rakastin yli kaiken. Minut oli ahdistettu hauskan ja mukavan rooliin. Kun on tarkkailun alla, jokainen pieni virhe luetaan sopeutumattoman ja häirikön nimiin, ja yksilö poistetaan joukosta. Työelämässä puuttuminen väkivaltaan langetti häirikön leiman päälleni.

Unelmat hapuilivat yhä sielussani. Ensirakkaus piti toivoa yllä välittämisestä. Melkein mahdottomassa tilanteessa, yksihuoltajana ja kahden lapsen äitinä aloin toteuttaa unelmaani opiskelusta, iltalukiossa. Lapseni joutuivat näkemään äidin, joka toteutti vasta omia unelmiaan. Menneisyys oli valitsija, toteutumattomien haaveiden aukko. Se antoi voimaa ja uskoa itseen. Se oli jotakin itsestäni, sitä mitä halusin, ei muiden määrittelemää. Elämästäni tuli korjaamista.

Valinnat ovat hyväosaisten turinaa. Elämäntarkoitus on vaativa käsite, jossa ei selkeästi esiinny ihmisen omat unelmat ja halut, mutta maailma on kirjoitettu vallanpitäjien näkemysten mukaan. Maailmanhistoria on miesten historiaa. Ihmiskuva on syntynyt miehen roolista, seksuaalisuuden ajamana. Mitä ihmisyys voisi olla, jos menneisyys ja kulttuuri eivät pakottaisi pakkorooleihin?

Raija