HUIPPU ELOKUVA, MIEKKAILIJA

Nyt kun taas vuotuiset elokuvan Oscarit on jaettu, huomaa miten monta hyvää elokuvaa putoaa ehdokkuuksista pois. Yksi ehdolla olleista oli, ”Miekkailija”, Klaus Härön ohjaama elokuva, mikä on vertaansa vailla, mutta ei päässyt punaiselle matolle. Silti nostaisin sen ehdottomasti tämän vuoden parhaimmaksi elokuvaksi koko maailmassa.

Mitkä ovat amerikkalaisen elokuvien kriteerit, kun parhaiden valinta osuu aina niille; näyttelijäsuoritukset, ohjaus, äänitys, sivuosat ja mitä niitä nyt onkaan? Amerikkalaiset elokuvat kertovat vallasta ja persoonan kehityksestä voiton ja kilpailun kautta, suuruudesta, kuin se olisi identiteettiä, mikä maalle näyttäisi kuuluvan ihmisyydessä ihmisluonteen näkymänä. Elokuvia ei aina oikeastaan voi edes verrata toisiinsa, sillä puhutaan ihan eri asian kuvaamisesta, toisaalta samasta, mutta näkökulma on vallasta ja vallan puuttumisesta.

Kun huippunäyttelijä Leonardo DeCaprio näyttelee, on pääpaino kehonkielen kautta syntyvistä tunteista, kehotunteista. Ne ovat valta-asetelmien merkittävimmät kehokielikuvat, joiden olemus sykähdyttää villeimmätkin ihmiset hurmokseen. Härön elokuva kertoo kuitenkin teemasta, kun ei saa olla olemassa yhteisön jäsenenä. Valta on silloin kaukana. Ja kuitenkin elokuva on niin huimaavalla intensiteetillä tehtyä, että kehonkieli ui näyttelijän ihon alta katsojan kokemukseen, jossa ihokarvat on koko ajan pystyssä, jännite kokemuksessa säilyy viipyilevien tempojen kanssa niin tiiviinä, että pelkistys peilaa sielun läpi hienovaraisemmin kuin todellisessa elämässä.

Suomalaiseenkin elokuviin pesiytynyt amerikkalaistyyli on kiusalliseen levottomuuteen vievä ongelma, mikä tunkee inhon läpäisemänä niin vahvasti torjunnan puolelle, ettei siitä enää voi nauttia. Keho ryöppyää niin paljon voiton, tuskan, vihan, pelon ja kilpailun lävitse mielen maisemissa hyytävällä tavalla, ettei se anna tilaa sielun levätä. Se on olemassa enemmän vallan kautta, kun vastaavasti ”Miekkailija” on olemattomuuden lähteillä ja kuitenkin tunteet on koettavissa niin koskettavasti, ettei tyhjyyttä jää jälkeen.

Näyttää siltä, että ihmiskuva on taiteen saralla osin jäsentymätön, tai se on erittelemätön, ja poliittisista syistä syrjäytetty suuruuden pönkittämiseen, voittajien punaisille matoille.

Raija