Nyt kun taas
vuotuiset elokuvan Oscarit on jaettu, huomaa miten monta hyvää elokuvaa putoaa
ehdokkuuksista pois. Yksi ehdolla olleista oli, ”Miekkailija”, Klaus Härön
ohjaama elokuva, mikä on vertaansa vailla, mutta ei päässyt punaiselle matolle.
Silti nostaisin sen ehdottomasti tämän vuoden parhaimmaksi elokuvaksi koko
maailmassa.
Mitkä ovat
amerikkalaisen elokuvien kriteerit, kun parhaiden valinta osuu aina niille;
näyttelijäsuoritukset, ohjaus, äänitys, sivuosat ja mitä niitä nyt onkaan? Amerikkalaiset
elokuvat kertovat vallasta ja persoonan kehityksestä voiton ja kilpailun kautta,
suuruudesta, kuin se olisi identiteettiä, mikä maalle näyttäisi kuuluvan
ihmisyydessä ihmisluonteen näkymänä. Elokuvia ei aina oikeastaan voi edes verrata
toisiinsa, sillä puhutaan ihan eri asian kuvaamisesta, toisaalta samasta, mutta
näkökulma on vallasta ja vallan puuttumisesta.
Kun
huippunäyttelijä Leonardo DeCaprio näyttelee, on pääpaino kehonkielen kautta
syntyvistä tunteista, kehotunteista. Ne ovat valta-asetelmien merkittävimmät kehokielikuvat,
joiden olemus sykähdyttää villeimmätkin ihmiset hurmokseen. Härön elokuva
kertoo kuitenkin teemasta, kun ei saa olla olemassa yhteisön jäsenenä. Valta on
silloin kaukana. Ja kuitenkin elokuva on niin huimaavalla intensiteetillä tehtyä,
että kehonkieli ui näyttelijän ihon alta katsojan kokemukseen, jossa ihokarvat
on koko ajan pystyssä, jännite kokemuksessa säilyy viipyilevien tempojen kanssa
niin tiiviinä, että pelkistys peilaa sielun läpi hienovaraisemmin kuin
todellisessa elämässä.
Suomalaiseenkin
elokuviin pesiytynyt amerikkalaistyyli on kiusalliseen levottomuuteen vievä ongelma,
mikä tunkee inhon läpäisemänä niin vahvasti torjunnan puolelle, ettei siitä
enää voi nauttia. Keho ryöppyää niin paljon voiton, tuskan, vihan, pelon ja kilpailun
lävitse mielen maisemissa hyytävällä tavalla, ettei se anna tilaa sielun
levätä. Se on olemassa enemmän vallan kautta, kun vastaavasti ”Miekkailija” on
olemattomuuden lähteillä ja kuitenkin tunteet on koettavissa niin koskettavasti,
ettei tyhjyyttä jää jälkeen.
Näyttää siltä,
että ihmiskuva on taiteen saralla osin jäsentymätön, tai se on erittelemätön,
ja poliittisista syistä syrjäytetty suuruuden pönkittämiseen, voittajien
punaisille matoille.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti