VIATTOMUUDESTA PAHUUTEEN

Muutama vuosi sitten Aamulehti oli haastatellut valtakuntamme vastuullista psykiatria Hannu Lauermaa. Kysymykseen, onko pahuus synnynäistä, hän vastasi, että on. Itse en usko siihen, mutta pahuus on opittua ja kietoutuu vahvasti valta-asemaan, ihanteisiin ja rikoksiin. Raamatun mukaan se on itsellistä. Olen kuullut monen uskovaisen sanovan, että se on kuin henki, joka iskee heikkoihin. Minusta se henki kulkee ihmisten mukana asenteissa.

Siihen uskon, että kun pahuus lähtee liikkeelle, sitä ei meinaa pysäyttää mikään, se on sitkeä ja elää voimallisesti, siihen kytkeytyy moraali, ja se leimaa hyvin vahvasti ihmistä, joka joutuu sen kohteeksi, vaikka ei olisi ollut lähettyvilläkään.

Viattomuus on yksi pahuuden kohteista. Suuri kertomus kertoo, kuinka Jeesus viattomana lapsena syntyy ja lopulta tuhotaan joukkovoimalla. On kuin ihminen ei pystyisi katsomaan silmiin viatonta, uskomaan hänen kauneuteensa, vaan julmasti tuhoaa hänestä sen. Taustalla voi olla kateutta, mutta myös rooli, jonka yksilö on ottanut harteilleen, kun ei ole voinut olla oma itsensä odotusten viidakossa.

Pahuus piileksii usein joukoissa. Joku haluaa johtaa mielikuvia ennakkoluuloisesti ja suojellakseen omaa viattomuuttaan ottaa jostakin kohteen, jonka leimaa, ja usein se on toinen ihminen. Näillä yhteisöllisillä leimaamiseilla on piirteinä kuljettaa vääristynyttä tietoa. Vaikka yksilö olisi kuinka fiksu, ystävällinen, osaava ja inhimillinen, leimaaja mustamaalaa häntä, kun ottanut kohteekseen. Siinä mielessä voi sanoa, että pahuus on itsellistä, se elää hyvin sitkeästi ja jokaisella tuntuu olevan tuomitsemisen oikeus.

Kateudessa on hyvin raadollisia piirteitä. Kun ne tulevat tiedostamattomasta, niitä ei aina huomata. Tunteet syntyvät aina tiedostamattomasta, mutta on myös opittuja ja esitettyjä tunteita, niillä pelataan. Kaunis nainen naisten keskuudessa joutuu kateuden kohteeksi, urheilullinen adonis miehenä miesten keskuudessa.

Yhteisötasolla saattaa olla tarvetta esittää oma yhteisö virheettömäksi, sitä esiintyy kommunismissa, firmojen etiikassa, kirkoissa, kouluyhteisöissä, jne. Mitä korkeammalla on ihanteet, sitä vakuuttavammin yritetään pitää kiiltokuva kunnossa. Sen kääntöpuolena on julmuus, joka leimataan johonkin. Pahuus halutaan salata, sillä se tuo syyllisyyttä ja häpeää, haluamme olla viattomia, mutta ihminen ei ole sitä. Pahuus tuntuu linkittyvän juuri sosiaalisuuden ytimeen, näemme ulkopuolella pahuuden.

Raija