AIVOKUKKANEN

Moni muistaa varmasti mindmapin, jota monissa koulutuksissa harrastetaan. Se onkin mitä mainioin väline tarkistaa noita omia kokemuksia, ehkä löytää sieltä sitä, mikä jarruttaa näkemästä sellaista, joka auttaisi ymmärtämään itseä. Teenkin tässä mielivaltaisen ja etsityn aivokukkasen, jonka taustalla on kuitenkin kolme pääuraa, menetykset, toiveet ja todellisuus. Yritän tuoda näkyviin riippuvuutta.

Ensimmäisenä on unelmien ja toiveiden juova luikertelemassa kohti korkeuksia, käy etuaivolohkolla maalailemassa ennakkoon sitä, jota haluaisi, ammattia, opiskelua, urheiluautoa, kaunista vartaloa, valta-asemaa, rakkautta, kännykkää ja mv. Mikä näistä oli se, jossa olit kokenut onnistumista, kognitiivista riemua, ihailua toisten taholta, menetystä tai menestystä. Menetitkö ammatin yhteisön vallan vuoksi, vai puutteellisen tiedon, arvojen vai kannustuksen vuoksi. Kuitenkin yksin haluat mitä haluat, toivot mitä toivot, paitsi jos sinulla on paha trauma, se pukkaa toistamaan itseään, se ei olekaan toiveesi, vaan toisinto. Ehkä ammatti olikin sitä, mitkä oli vanhempiesi toiveet hyväksynnän saamiseksi, ja tunteet ryöpsähtävät johtamaan kokemuksiasi. Rakkaus oli ollut ehdollinen, et ollut saanut olla itsesi.

Kännykkä, se on tuo merkittävä kapistus. Sillä sitä tietä aktivoituu aivojesi ajattelutaidot. Ensin karkemotoriikka aktivoi hienomotoriikan ja siitä käynnistyy ajattelun kehykset, jonka kautta versot alkavat kasvaa yhä uusiksi mielikuviksi, alat synnyttää itseilmaisua itsesi ja ympäristösi iloksi. Mahtuuko se ympäristöön, saatko takaisin rakkausvoiman, joka tukee sinua, toiveesi toteutuu. Mikäli sinut tyrmätään toistuvasti, mielesi alkaa huutaa perustarvetta tulla hyväksytyksi, siihen voi syntyä riippuvuus, joka ei ole terve. Ihminen on aina sekä itsensä hyväksymisen, että toisten tuen tarpeessa, olemme sosiaalisia ja ilomme syntyy sekä itsestä, että tarpeesta tulla osalliseksi. Jos olet menettänyt oikeutesi rakkauteen, osallisuuteen, olet monesti myös menettänyt onnellisuuden avaimet. Ihminen haluaa tulla näkyväksi, vaikka kyllä yksin työskentelykin voi tehdä onnelliseksi.

Eräs jo edesmennyt kirjailija oli kouluttamassa minua eräällä kurssilla jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän sanoi, "itsellesikö kirjoitat, ei tästä muut ymmärrä mitään, lyön sinua kirveellä päähän", hän sanoi. En ollut kaunokirjallinen kuin hän, mutta en ollut suinkaan kypsä kirjoittamaan, sillä etuaivolohkollani ei syntynyt ehjiä lauseita, sillä armoton tunnekauhu pudotteli ajatuksia kuin kiljotiini päitä lahtarin toimesta. En osannut taiteen perustehtävää, katharsista, tehdä teoksesta puhdistavaa, ja irtaannuttavaa. Lakkasin kirjoittamasta kymmeneksi vuodeksi. Minun oli eheytettävä itseni, uskottava itseeni, onneksi se oli varhaislapsuudesta vahva voima ja onnistumisen kokemus, ja sillä sain iloni takaisin, mieleni nousi ja kykenin toteuttamaan itseäni.

Mieli, tuo monen onnellisuuden takana piileksivä mittaaja, se on tyytyväinen, kun saa toimia omien toiveiden toteuttajana, silloin se on aktiivinen, rynnii etuaivolohkolle kukkimaan ja synnyttää kukkameren. Pelkkä tunne ei sille riitä, sillä tunne vie kokemuksen usein kauas mielekkyydestä, negaatioon, joka vie voimia nousta ylös ja katsoa eteenpäin. Tunne on tiedostamaton alkuvoima ja vasta motoristen taitojen jälkeen harjoituksessa tulemme tietoiseksi omista haluistamme, vaiheittain löydämme tien tahtoon, prosesseissa se voi muuttaa muotoaan ja voimme kasvaa vastaanottamaan tulevaisuutta ja tässä ja nyt elämää.

Raija