KOHTAAMISEN KIEMUROITA

Kohtaaminen ja toisen kuuleminen ei ole itsestään selvää. Eilen olin rannalla, kun uimasta noussut henkilö katseli selkäni takana järvelle ja puhui minulle, enkä kuullut mitään. Tuuli oli kova ja vei sanat mennessään. Joku aika sitten vierailin vanhan työkaverini luona. Hän vaelteli isossa talossa touhuten kodinhoitoasioita ja puhui sieltä normaalilla äänellä monen metrin päästä. Ensin sanoin hänelle muutaman kerran, etten kuule häntä. Sitten vain lakkasin vastaamasta, kun hän ei huomioinut asiaa, etten voi kuulla eri huoneesta.

Kun selailen somea, reagoin ihmisten ajatuksiin ja kuviin, ne synnyttävät minulle mielikuvia, tunteita ja lopulta ne kietoutuvat ajatuksiksi. Kun kävelen tuttujen seurassa, tervehdin heitä, sanon päivää ja iloitsen kohtaamisesta. Niin koen myös someihmiset, tervehtimisen arvoisena, vaikka en kaikkia ehdikään huomata. Toki lakkaan reagoimasta, jos toinen ei vastaa ollenkaan tai noteraa minun ajatuksia lainkaan. Pienissä ryhmissä tervehdin kaikkia tasapuolisesti, aina en huomaa. Mutta kaikilla ei ole niin, mieli jyllää kuin tsumani hukuttaen toisia allensa. Joku vihastuu kauneudesta, toinen ystävällisyydestä, jotkut ei voi ollenkaan sietää ikäviä asioita, eivät jaksa, kykene tai halua.

Aina on kuitenkin niin, että kaikkea voi käyttää hyvässä ja pahassa. Vaikene asiasta, josta et voi puhua, mahdollistaa rikollisuutta ja voi olla sen tukemista, antaen valtaa käyttää ihmistä hyväkseen, alistaa ja/tai kumarrella ikään kuin parempana pidettynä ja nostaa alustalle johtamaan toisten ajatuksia. Usein olen nähnyt, että vallankäyttäjät käyttävät näitä julistuksia, muistaakseni hiljaisuusajatuksen loi amerikkalainen suurjohtaja, valtaansa suojaten.

Kuinka usein sitä kohtaa ihmisen, joka yrittää kumota toisen ihmisen ajatuksia, mielipiteitä ja näkemyksiä mitätöidään, ei ole perusteluita, vain oma näkemys ja kokemus vaatimuksen ja odotusten takana. Syyllisyys, jonka itsessään kohtaa, siirretään toisen ihmisen ongelmaksi, ei sallita toiselle tunteita, hallitaan omalla näkemyksellä. Se on sekä inhimillisyyttä, että pakenemista. Mutta toisen taakka voi tulla itselle liian raskaaksi. Vastuu omista kokemuksista täytyy kantaa itse, tutkia ne, unohtaa välillä ja kestääkin. Valheellisen tarinan luominen tapahtumista kauniiksi tai rumaksi mielen myllerryksessä on vaikea prosessi, jossa on tunnustettava itselle omaa heikkoutta. Valhetarina kuormittaa aina psyykeä, kun sen kaataa toisen niskaan, vaikka se olisi inhimillisesti ja tiedostamatta syntynyt. Tietoiseksi tuleminen on pääosin vapautumista ja tuo hyvää oloa, totuutta ja elämän kauneutta. Se ei aina ole helppoa, sillä kätkettyjä totuuksia voi mieli olla täynnä tarinoiden takana. Joskus pieni valhetarina, kuten sadut, voi suojata kestämään elämän kovuutta. Itse jossain ihmissuhteessa nuorena uskoin todella toisen tarinaan sokeasti kykenemättä ottamaan selvää ihmisen tarpeista kuulla itseänsä ja kokea kokemuksiaan rehellisesti ja avoimesti, siihen ei ollut voimaa.

Yhteisöajattelussa näen niin paljon mielivaltaisuutta ja vallan väärinkäyttöä, etten helposti lähde uskomuksiin, mutta sallin sen joskus jokaiselle inhimillisenä. Yhteisöjen ajatteluissa ilmenee kerta toisensa jälkeen eetosta, jossa hymninä veisataan samaa virttä. Se tuo sekä turvaa, että tuhoa, valhetarina tuhoaa elämää ja sen edellytyksiä. Valhetta suojatessa näkyy ihmisen tarve suojautua häpeältä ja maineen menetykseltä, mikä on ihmiselle itselleen raskasta, hän kehittää tarinan suojamuuriksi, pahimmillaan kehokin muuttuu teräskalteriksi, josta hän ei pääse ulos. Kun toinen ihminen tuhotaan omien valheiden vuoksi, pidän sitä pahuutena.

Yllättävän moni uskoo yhteisövaltaan viisautena, sehän on myös demokratian ydintä. Ikään kuin ihminen olisi aina monumentaalisesti sen orja. Joku viisas kertoi tarinan tästä kultaisen vasikan ongelmasta Raamatusta poimien, kun Jumalaa ei ole, tehdään epäjumalaksi kultainen vasikka, jota palvotaan. Jeesuksen tarina on tästä tunnetuin. Jeesus opetti etsimään Jumalaa itsensä sisältä, mikä oli kauhu yhteisöajattelun ihmisille. Jeesus sai tunnetun kohtelun ja menetti elämän, sai arvon ja ylistyksen vasta kuoleman jälkeen. Asiaa voi tarkastella sekä konkreettisesti, että vertauskuvallisesti. Pitääkö minuuden kuolla, että ihminen uudestisyntyisi luovaksi ja elämää kokevaksi, se on osin vain tavoitteissa elämistä, tunteet, kokemukset ja voimavarat syntyvät sisäisestä yhteydestä. Jos ja kun vallan avulla yksilöstä tuhotaan minuus, hän jää usein yhteisövallan alle ajatteluaan myöten uskoen niihin ja alistumalla vain niiden ajatusmalleihin, yksilöllisyys kutistuu olemattomiin ja pahimmillaan, jos kohtelu on kurjaa, psyyke tuhoaa ajattelun, vääristää mielen ja tunteet heijastaviksi tai ne jää kokemattomaksi tyhjyyden syvää aukkoon tuntematta enää tunteitakaan, masentuu.

Kun ihmiskuvia luodaan pilvin pimein, kuvataan pahuutta ja hyvyyttä ihmisissä, niillä on voima, mikä voi johtaa valitsemattomuuden tielle, toistamme pahuutta tai kumarramme hyvyyttä sokeasti palvoen ja yhteinen julistuksenomainen veisuu toisintaa tekojamme ilman itsenäistä ajattelua.

Psykologiassa puhutaan monista tekijöistä, jotka estävät kuulemista ja näkemistä, ajattelun estymistä ja asenteiden ongelmia. Niitä kannattaa tutkia. En usko yhteisöajattelun voimaan oppia hyvää tietoisuutta, uskon opiskeluun, jossa opimme mielen ja tunteiden toimintaa itsetuntemuksen kautta periaatteella elämä on jatkuvan oppimisen tie.

Raija