KIIRASTULEN TORSTAIPÄIVÄ

 

Alakoulun ajoilta saakka olen ollut yhteydessä tyttökaveriini, yli 60 vuotta. Välillä on ollut pitkiäkin aikoja, ettei ole ollut mitään yhteyttä. Nyt vanhempana enemmän.

Kiirastorstaina hän soitti, ilmeisesti vähän ottaneena, mitä ottamista hän näyttää harrastavan useammin. Tässä mielentilassa hän käy läpi nuoruuttamme, kuinka pyysin häntä mukaani muuttaessa itsenäiseen elämään. Hän muistaa muistuttaa, kuinka houkuttelin häntä, ja että se on tuhonnut hänen elämänsä. Kärsimystä on ollut hänen elämässään, kuten meidän kaikkien. Tuossa tilassa soittaessaan hän kertoo minulle mikä oli mielentilani sen nuoruusajan ja minulle tapahtuneen rikoksen aikana, ja väittää, että olin hyvin onnellinen. Tämä on niitä perusasioita, joita ihmettelen juuri monessa tieteellisessä julkaisussakin esiin tuotua näkemystä, että ihminen nauttii kidutuksesta, kun se minusta osittain tarkoittaa, että yksilö pyrkii kohti vapautumista etsien hyvänolon kokemusta hakien positiivisia, aisteista tai henkisestä puolestaan, ja puhe on sitä kautta rakentunut. Itse en ole koskaan sietänyt fyysistä kipua, enkä myöskään henkistä. Säännöllisesti kerron hänelle, että olin hyvin surullinen ja elämäni oli tuskaa, ja mieleni oli murtunut. Mutta hän haluaa vaan kiistää minun kertomukseni, ja suorastaan vänkää, että sinä olit onnellinen. Puhuessaan asiasta, hän muistaa aina sanoa, että minä en puhunut silloin mitään. Hän teki siis tulkintaa elämästäni, omien kokemusten siivittämänä.

Hän haluaa muistaa nuoruusajan kauniina ja onnentäyteisenä ja nähdä minut onnellisena. Se voi liittyä yleisesti parisuhteisiin, joihin kytketään onnellisuus, mutta se voi liittyä myös siihen, että olin raskaana, ja äitiys sekä lapsen saanti oli minulle onnen täyttymystä, olin nähnyt niin paljon sitä onnea lapsuuskodissani. Olin siis onnellinen äitiydestä. Näillä näkemyksillä on useammin väitetty, ettei mitään rikosta ole tapahtunut, koska heidän mielestään olin onnellinen ja nautin elämästä.

Minusta on vaarallista tulkita toista ihmistä hänen mielentilastaan, se vie pääsääntöisesti valheeseen ja tehdä niistä tosiasioita, jopa lähteä valtataisteluun oikeasta ja väärästä. Kohdallani esiintyi paljon yhteisövallassa ja mielikuvien kuljetuksissa sitä, ettei minua kuunneltu laisinkaan, ei kysytty, ei vastattu, jos kysyin, suljettiin ulkopuolelle. Yhteisö oli väkivaltainen.

Kuinka usein kuuleekaan ohjeita, ole ystävällinen, hymyile, iloitse, ja ole kiitollinen, ja mitä näitä nyt on. Mitäpä jos kohtaisimme ihmisen ihmisenä, sellaisena kuin hän elämän kokee ja uskaltaisimme kohdata myös surua ja tuskaa. Minulle on sanottu, ettei kukaan tuollaista kestä kuulla, minun se on pitänyt elää. Kohdallani hymyyn liittyy myös se, että yhteisö rankaisi puhumisesta, jos puhuin rikoksesta, se haluttiin salata. Oli esitettävä ystävällistä ja hymyiltävä, ettei tulisi rangaistusta, ettei suruni näkyisi, ettei heidän tarvitsisi kärsiä tekemisistään, sillä surukasvot olisi aiheuttanut heille ahdistusta hylkäämisestä ja syrjinnästä, se oli minulle pakkovalinta. Ilmeilläkin voi kertoa, mikä sallitaan ja mikä ei, valtaa on monenlaista. Vaikka pahan rikoksen teki muu henkilö, kuin yhteisön jäsenet, rikos oli tabu, josta ei saanut puhua ja ennakkoluulot olivat kohtalokkaat kaikille jäsenille. Yhteisö lähti suojelemaan rikoksentekijää, yhteisön jäsenet hyväksyivät tavallaan rikoksen, tai eivät kyenneet sitä näkemään.

Niin monissa filosofisissa näkemyksissä kerrotaan siitä, kuinka kaunis kuoremme kehossa on vain naamio ja ihminen on sisältä jotain muuta. Nuo naamiot on pääosin syntyneet yhteisön vallan vaikutuksesta.

Ystäväni kohdalla mietin sitä, onko taustalla hänen luonteenpiirteensä, jolla hän haluaa alistaa minua uskomaan hänen näkemyksensä oikeaksi. Toinen näkemykseni selittää taas, että hän haluaa takertua onnellisuuskuvaan, koska elämä on kärsimystä, ja hän haluaa elämäänsä toivoa, myös säilyttääkseen omaa totuuttaan, koska hän loppujen lopuksi näki minua harvoin, kokonaiskuvaa ei syntynyt, eikä puhuttu kielletystä häpeällisestä asiasta. Ja tässä tulkinnan ongelma piilee, jos asiasta ei puhuta. Koko vyyhden ongelman ydin on siinä, että tulkitaan toista, ei uskota mitä ihminen itse puhuu, eikä puhumattomuutta ymmärretä mielenterveyden luhistumisena, jolle on syynsä, jos puhumisesta rangaistaan. Suomi on täynnä tabuja, asioita, joista vaietaan ja ne kiertyvät ihmisen taakaksi.

Moni tunnettu ja arvostettu ihminen neuvoo tänä päivänä, hylkää tuollainen ihminen, mutta en voi, ehkä minä olen hänen elämässään jostain tärkeästä syystä.

Raija