AJATTELEN, OLEN OLEMASSA

 

Rene Descartes lausui nuo sanat 1650. Miten se pitää paikkansa, minkälainen on olemassaolon edellytys, milloin se katoaa, voiko sitä määritellä? Mielestäni voi, on uskallettava kysyä, miten kokee olemassaolonsa, miten kokee läsnäolonsa, antaako ympäristö olla. Maailma puhuu koko ajan kieltä, jossa ei välttämättä toisen todellisuutta huomioida, ikään kuin filosofia on itsetarkoitus. Filosofian arvo on siinä, että se opettaa ajattelua, kohti todellisuuden havainnointia. Minulle maailma on sitä todellisuutta, mitä joudun ja/tai saan elää. Siinä on sekä positiivista että negatiivista. En sulje silmiäni negatiiviselta, mutta toivon että positiivista ja toivoa herättävää olisi, muuten ihminen ei jaksa olla olemassaolonsa varassa, on oltava kieltä, mieltä, tunteita, vuorovaikutusta, työtä, materiaakin. Freud luokitteli elämän perustarpeet; leikki, työ ja rakkaus, Maslow on määritellyt niitä selkeämmiksi yksilön tarpeista käsin. Voidaan kysyä, onko silloin olemassa, jos ei enää ajattele.

Ei ole yhdentekevää, mitä puhumme, mitä arvoja viemme eteenpäin. Tulen surulliseksi siitä, että esim. ihmisen tuhoamisesta ei saisi puhua, ja ajatukset ohjataan vain positiivisesti tulevaisuuteen. Menneisyydessä on syväsyntyinen tunnekeskus, sisäisessä lapsessamme, syvimmässä ja vanhimmassa osassa aivoja, mantelitumake, millä syntyneenä viestimme vuorovaikutuksen kokemusta ja tarvitsemme sitä välittämiseen ja mistä yksilö aktivoituu, ja oikeus olla omana itsenään vuorovaikutuksessa, pitää sitä yllä. Asiaa on hyvä miettiä, miten arvot vaikuttavat aivojen toimintaan, jääkö tunnepuoli lukkoon ajattelusta, onko se manian ja depressiivisyyden takana. Menneisyydestä voi olla vapaa, vaikka se on näkyvissä, se on enemmänkin voimavara, josta ammennamme tietoisuuteen osaamista, ja tunteet voivat tulla vapaasti. Kun kiellämme menneisyyden kokemukset, ne juuttuvat toistoiksi, tai pahimmillaan ajaudumme hurmokselliseen toimintaan todistamaan, onnellisuutta ulkoisesti, eikä tunnesidettä synny, kokemusta, jossa syntyisi tunteita itseen/toisiin nähden. Psykologian professori Risto Vuorinen sanoo kirjassaan, Persoonallisuus ja minuus, ”psyyke on omaehtoinen”, eli se kehittyy yksilöllisten kokemusten kautta ja ei ole palautettavissa aina fyysisiin elimiin. Psyyke on siis kehittynyt vuorovaikutuksessa laadun mukaan.

Olemassaolon edellytyksiin kuuluu oikeus olla kulttuurissa sellainen, jossa itseilmaisu onnistuu alkaen fyysisyydestä psyykkisyyteen, kieleen ja sosiaalisuuteen. Kun luen olemassaolon filosofisia kysymyksiä, ne jättävät tavallaan auki ja jäsentämättä ihmisyyden mahdollisuuden tulla ihmiseksi, biologisena, sosiaalisena, henkisenä ja hengellisenä ihmisenä. Ei ole kehoa ja elimiä eikä niiden tehtäviä, ei sosiaalista todellisuutta ja valtaa, joissa ideologioita käytetään, ei sitä, mitä fyysinen olemuksemme tuo tehtävänä, kuten sydän veren pumppaajana, ei sitä olevaisuutta, mikä yhteisöissä mahdollistuu, niin kuin yksilöllisestikin.

Kun ihmiseltä otetaan kaikki pois, alkaen liikunnasta, materiaalisesta turvasta, ravinnosta, yhteenkuuluvaisuudesta, psyykkisestä hyvinvoinnin oikeudesta, tunteiden ja itseilmaisun oikeudesta, hänen tarpeidensa huomioimisesta, hän kuolee henkisesti. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen, että voi luoda omaa ja tulla näkyväksi todellisuudessaan yhteisöön nähden toimivana. Oman todellisuuden oikeus on elämänehto olla henkisesti olemassa. Kun ihminen saatetaan erilaisten mielivaltojen avulla jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, olemassaolo muuttuu ahdistukseksi, jossa tunteet eivät tulee vapaasti, ajattelu ehdollistuu odotuksien mukaan toimivaksi tai pakkomielteiksi. Saadakseen pitää olemassaolonsa omana itsenään, ihminen tarvitsee vapaan oikeuden ilmaista itseään, eikä muut aseta ehtoja sille, kuinka ja missä saa ilmaista. Kyllä ihminen luonnostaan oppii sopivuuden säännöt, jopa lapset leikeissään luovat sääntöjä, mitkä johtavat johdonmukaisuuteen.

Olemassaolon määritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Olemassaolokysymysten tarkastelusta käytetään nimitystä ontologia eli oppi olevaisesta. Ontologia tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Sen esittämiä kysymyksiä ovat muun muassa ”mitä on olemassa?” ja ”mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne?” Wikipedia.

Yhteisöllisyyden vallankäyttö ei useinkaan perustu hyvään tietoon, vaan enemmän mielivaltaan, mielikuvitukseen ja vähäiseen tietoon, oppiminen on vajavaista. Olenkin sanonut, ettei ihminen ehdi oppia niin paljon elämänsä aikana kokemuksestaan, tiedon suhteen tai psyykkisesti, että ehtisi tiedostaa ihmisyytensä eri puolet, ihmistä myös opetetaan ja kasvatetaan vajavaisuuteen, jolloin halutaan hallita moraalisesti, ihmisen ei anneta tuoda esiin parhaita puoliaan. Erityisen vajaaksi on jätetty psyykkinen puoli, meillä on uskontojen pakko. Ongelmia tuottaa eniten se, ettei tiedosteta arvoja ja niiden vaikutuksia, eikä ihmisoikeuksia. Näyttää välillä siltä, että markkinatalous ja työkeskeisyys määrittävät sen mitä ihminen saa olla.

Kun yksilö ilmaisee itseään, haluaa tulla kuulluksi, yhteisön/joukkovallan ja/tai yksilöiden yhteyteen, vallan väärinkäytössä ihmiset tulkitsevat häntä, vievät tiedon muille, muut tulkitsevat, syntyy täysin uusi totuus, kun ihmistä ei kuulla. Traumatologisissa tutkimuksissa on todettu, että nämä mielikuvilla luodut yhteisötodellisuudet elää omaa elämäänsä, ja asiat eivät etene johdonmukaisesti, vaan viimeisin tieto tulee totuudeksi, ei syyt ja seuraukset. Muistivarkaat vievät yksilön muistin olemassaolon häpäisyin.

Olemassaolon edellytyksiä on syytä kertoa, sitä ei aina ole tietoisena, jos ihminen ei saa olla, ja hän saa koko ajan rangaistuksen olemassaolostaan. Tieteessä on myös ajauduttu yksilön tutkimuksissa ihanteiden maailmaan, jossa uskotaan, että ihminen voi vaikuttaa siihen, miten häntä kohdellaan. Isossa kirjassa sanotaan, että paha tulee aina ensin ja mielikuvien kuljetuksissa se juuttuu asenteeksi. Kun valtaa annetaan tarkkailuun ja hallitsemiseen, useimmiten ensin toisessa nähdään vain pahaa, kun kaikki negatiiviset tunteet pääsevät valtaan. Itse olen tullut siihen tulokseen, että valta toiseen nähden on niin tuhoavaa, ettei olemassaoloa enää ole, ja nähnyt sen monen kohdalla, että ihmisen käyttäytyminen ei ole se, mikä selittäisi huonon kohtelun. Hyvin usein voi nähdä, että toiset pyrkivät määrittämään mitä ihminen saa olla ja mitä ajatella. Uskon, että suomalaisessa kulttuurissa vahva koulutus vie siihen, että ihmiset samaistuvat opettajiin, vuorovaikutuksessa aletaan opettaa toista. Katsotaan oikeudeksi tunkeutua toisen elämään, määritellä, vaatia, odottaa ja käyttää ylivaltaa toiseen nähden.

Ihmiset valehtelevat paljon, siihen on vahvat hierarkkiset perinteet. Kirjassa, ”Ettekö vieläkään tiedä, kuka minä olen” Ari Turunen kuvaa hyvin tapoja, joita yhteisöt ja yksilöt kuljettavat mukanaan, vallan olemusta ja tapoja.

Ihmisen kaltoin kohtelu tuottaa eniten mielenterveysongelmia. Läsnäolo on ihanne, jossa kuvitellaan, että ihminen on tietoinen siitä mitä ajattelussa tapahtuu, ja kykenee katsomaan ja etäännyttämään ajatteluaan niin, että analysoi sitä, ja mihin perustuu se, että katsotaan, että tunteita ei voi valita, mutta valita voi, miten suhtautuu niihin, eli kyky etäännyttää ja tarkastella ajatustaan. Psyykkinen puolustus voi olla niin vahvaa, ettei ihminen kykene näkemään omia ajatuksiaan, eikä tuntemaan tunteitaan. Ihanteissa usein kuvitellaan, että keskustelut ovat rakentavia.  Useimmiten oppimistilanteissa työpaikalla ohjaus ja opetus olivat sellaisia, ettei ihmiset ymmärtäneet käsitteitä ja olivat hiljaa, eikä keskustelua syntynyt, eli tavoitteet ja termit olivat liian korkealentoisia. Sen sijaan ammattiopettajien koulutuksissa tällaista esiintyi vähän.

Yhteisövallassa sattumat alkavat johtaa, johdonmukaisuus katoaa, ja mielivalta alkaa kukoistaa, tieto ei ohjaa, kun osaaminen ja tietoisuuden rakentuminen päästetään täysin irrationaaliseen vapauteen, jossa vastuuta ei ole, loogisuus hukkuu ja ihmisarvo/oikeudet on epätietoisuuden pauloissa jäsentymättä, mielikuvien viidakossa. Terveydenhoidossa näkyy se, että korjataan ihmisen hyvinvointia, ei ole ensin hyvinvointia rakentavia elementtejä, ja siten ammattivalta hallitsee yhteisöllisiä toimia määrittäen sen, mitä elämässä saa olla ja tulla esiin.

Nyt en enää ole olemassa, yhteisövalta yksilöiden junailemana on käyttänyt sekä demokraattista että kommunistista valtaa alistaakseen minut tahtonsa alle, ja he onnistuivat siinä, enää en ajattele, toistan vain kiltisti käskyjä, ihmisoikeuksia minulla ei enää ole, eikä ole ollutkaan. 1978 kirjoitin runon, ”Elävä kuollut”, kun heräsin uuteen elämään kidutuksen jälkeen, ymmärtämättä mitä se tarkoitti, nyt tiedän, että olen kuollut, minua ei enää ole, persoonallisuuteni on kuollut, tunteeni ovat kuolleet. Ei haluttu oppia Jeesuksen sanoista, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, eikä ensimmäistä käskyä, minkä hän halusi viisaudessaan kertoa, miten vaarallista valta on ja tuhoaa ihmiset. Minut on ristiinnaulittu vallan avulla. En kestänyt sitä, että katsoitte minun ainoastaan olevan syyllinen, häpäisitte, väititte ajatukseni ainoastaan mielikuvitukseksi, kun pelkäsitte, että totuus paljastuu. En ole mikään öykkärirehellisyyttä vaativa, vaadin silloin rehellisyyttä, kun ollaan tuhoamassa ihmistä. Voin laskea kymmenellä sormella, milloin olen hyökännyt kimppuunne, niille, jotka olette olleet elämäni vaikutuspiirissä. Liian moni korkeassa asemassa ollut henkilö on joutunut sijaiskärsijäksi, kun olen vaatinut muutosta vallan väärinkäyttöön ja antanut palautetta.

Raija